17.12.2012 - Leipomista lumisena joulunaluspäivänä

Ostin liemikupin kirpparilta, nimenomaan liemikupin enkä kulhoa. Teen toisinaan kuumaa pussikeittoa, eikä kärsivällisyyteni riitä lipittämään sitä lusikalla. Mukista ei ole liioin mukava sitä hörppiä. Halusin nimenomaan tuollaisen kuin tuo kuvassa oleva on, tilavan ja kauniin.

Muutenkin olen törsännyt viime päivinä. Hankin mielestäni tarpeellisen pitkän peilin, josta näen itseni kokonaan. Sain sen 20 prosentin alennuksella, sillä peilin yläreunassa oli musta viiva. Viivan piilotin ja näyn mainiosti peilistä viivasta huolimatta. Eikä tuo maltaita maksanut, kympin verran.

Eräs ystäväni sanoi, että auttaessaan toisia unohtaa oman yksinäisyytensä. Se on oiva keino minunkin mielestäni ja olen sitä runsain määrin hyödyntänyt elämässäni.

Tänään tulin oikein hyvälle mielelle avustamispuuhassa. Olin kauppaan menossa tupani takana, ja havaitsin nuoren miehen jumissa autonsa kanssa. Auto oli seissyt lumipenkassa viikon, ja poika oli yrittänyt ampaista tiehensä kehnoin seurauksin.

Minäpä auttamaan. Hain lapion autoni perästä ja poika kaivamaan. Neuvoin laittamaan kumimatot autosta vetävien pyörien alle. Poika teki työtä käskettyä. Sanoin, että nyt minä rukoilen ja pungerran autoa, kun sinä ajat. Näin teimme. Lopputulos oli suotuisa ja onnellinen.

Luulin postin ruuhkan jo helpottaneen, mutta oletukseni oli sangen väärä. 50 ihmistä oli jonossa ennen minua. Kävin kaupassa odotellessani. Palattuani jonossa oli vielä 20 hikistä ihmistä. Numerotaulu seinällä sen todisti.

Tuttavani tuli ovella vastaan. Hän sai lapun, joka osoitti hänen olevan 60. jonossa. Annoin hänelle oman lappuni ja lähdin onnellisena kotiin. Olisin ostanut pari postimerkillistä korttia, mutta annanpa olla tällä kertaa. Väsynyttä on varmasti postin väki näinä päivinä.

Kauppareissuni oli jo toinen tänään. Unohdin perunat, ja ne nimenomaan olivat tärkeitä nyt, sillä suunnittelin limpun leipomista. Kaivan Stiinalta saamani Pula-ajan keittokirjan esille tämän tästä, ja päätin kokeilla tänä jouluna sen ohjeen mukaista perunalimppua. Kerron, miten käy, onnistuuko leipomukseni.

Tein kolme kauraleipää ja kaakun. Vähitellen alan varustautua nuorison tuloon tällä viikolla.

Eilen Luther-säätiön messussa vastuussa oli Wille Huuskonen tällä kertaa. Hän saarnasi täyttä asiaa. Kenen tahansa usko näivettyy ilman elämän leipää. Ehtoollisessa saamme konkreettisesti maistaa ja kokea Jeesuksen, sanan opetus lisää uskoamme ja intoamme lukea Raamattua ja rukoilla.

Kun lapsi kastetaan, hän uudestisyntyy. Jos hän ei kasva Jumalan lapsena, eli ei saa opetusta ja kuule taivaallisesta Isästään kotona ja seurakunnassa, hän tarvitsee kutsun kuin tuhlaajapoika palata takaisin Isän kotiin. Sitä me sanomme yleensä uskoontuloksi tai parannuksen tekemiseksi.

Jumala sen kutsun antaa, Jumalan sanan kuulemista syntyy usko. Pyhä Henki voi myös puhua sydämessä niillä sanoilla, joita kyseinen ihminen on kuullut aiemmin elämässään.

Väsyneellä tai sairaalla ihmisellä ei olisi mitään mahdollisuutta elää Jumalan lapsena, jos Jumala ei tekisi koko työtä ihmisen puolesta. Usko ei synny meidän voimastamme ja halustamme, vaan Jumala sen vaikuttaa. Mutta jos emme kuule sanaa, usko ei vahvistu. Jumala on sanassaan. Jeesus on se Sana, joka tuli alas taivaasta ihmiseksi.

Jos uskoa ei ole, sitä saa pyytää Jumalalta. Mikä onkaan Isälle mieluisempaa kuin antaa lapselle takaisin luottamus häneen tai lisätä sitä!

Jumalan armoa on, jos ja kun kasvamme uskossa. Meidän tulee antaa armon kasvattaa itseämme. Se tapahtuu sanan kautta, seurakunnassa, Raamattua lukemalla, ehtoollisessa ja rukouksessa.

Itse olen huono rukoilija, mutta riitän tällaisena. Armo minua tässäkin kasvattakoon.

Wille Huuskonen oli tehnyt syksyn aikana alakuvassa olevan Taskupsalttarin. Siinä on Psalmien kirja jaoteltuna eri päiville rukoushetkiin. Lisäksi siinä on Jumalan kymmenen käskyä, joita voi kerrata ja tutkia, varsinkin, jos kokee olevansa hyvinkin onnistunut ja täydellinen, niin kuin ihmiselle voi joskus tulla mieleen.

Tänään olen lukenut jo moneen otteeseen maanantaipäivän tekstejä. Kirjanen on helppo pitää yöpöydällä tai ottaa mukaan, minne menenkin. Harmittaa, kun en huomannut ostaa heti useampaa, mutta ehtiihän noita vielä saada myöhemmin. Itselleni toki riittää yksi, mutta ajattelin ystäviäni!

Soitin sairaalaan, Ari tuntui olevan kunnossa. Toivon parin veljeni pääsevän lumisateista huolimatta jonain päivänä vierailulle ja käymme silloin Arinkin luona. Torstaina joka tapauksessa on osastolla joulujuhla, jonne menen. Onhan minulla jo ikävä Arin näkemistä, mutta siitä huolimatta en nyt vaan änkeä sairaalaan, vaan touhuan omia tehtäviäni.

Päivän Tunnussanan toinen teksti on tänään 1 Tess 2:4:

"Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme."

Tuollainen oli Johannes Kastaja: puhui, vaikka hengenmenoa se tiesi. En ollut ennen eilistä tiennyt, että Herodes, joka otti itselleen Herodiaan vaimoksi, toimi erityisen törkeästi: Herodias oli hänen vanhimman veljensä tytär ja hänen toisen veljensä vaimo. Himo saada Herodias itselleen johti siihen, että sekä Herodes että Herodias hankkiutuivat eroon puolisoistaan, että saivat toisensa.

Siitä ei hyvää seurannut Herodekselle pitkän päälle, se on selvä. Lopulta hän joutui maanpakoon virastaan.

Mutta Johannes Kastaja täytti virkansa: hän kulki käyden Jeesuksen edellä ja toimitti sen, mikä hänen kuului.

Kunpa itsekin saisi kulkea edellä valmistetuissa teoissa, eikä alkaisi koskaan kinuta pois ikeen alta, jota Jeesus kantaa kanssani! Ja myös sinun kanssasi, arvoisa lukijani, jos olet saanut kutsun seurata häntä ja olet suostunut hänen seuraansa. Luonnollisesti Jeesus kantoi jo raskaimman osan ristillä, mutta on meilläkin jokaisella tarpeeksi tekemistä oman tehtävämme kanssa. Jumala meitä siinä auttakoon.