02.11.2011 - Tasoita minulle polku

Pilvinen, harmaa päivä. Kerran aurinko vilahti pilvien raosta.

Kävin pohjamudissa tänään hetkellisesti, mutta pääsin kipuamaan ylös. Nyt istuksin kotona läppärin ääressä omassa suloisessa olossani, ja nautin suunnattomasti.

Heräsin kovaan tuulen kohinaan ja paukkeeseen ennen kuutta aamulla. En jaksanut ryömiä sängystä,vaan jäin nuokkumaan vuoteeseen. Seuraavan kerran heräsin äidin puhelimen soittoon. Sen jälkeen olin ihan virkeä. Äitien puhelinsoitot ovat sellaisia. Täynnä asiaa. Ainakin minun äitini puhelut. Kauan pitää vielä treenata, ennen kuin kykenen samaan sanamäärään minuutissa. Tämä ihan lämmöllä sanottuna.

Hämärä, kostea aamu ei houkutellut minua ulos, vaan jäin koneelle hoitelemaan asioita.

Hetkellisessä mielenhäiriössä kuvittelin, että on torstai, ja raamatunkääntäjien rukouspiiri illalla. Pistin leipätaikinan nousemaan, että saan viedä leipää mennessäni sinne. Lähdin Arin luo, termospullo ja eväät mukanani. Taikinan jätin kohoamaan omiin oloihinsa. Kävellessäni tajusin, että onkin keskiviikko.

Arin suhteen tein hommia ja pyysin hoitajaakin kaveriksi, ennen kuin olimme parvekkeella. Siinä vaiheessa olin hikinen ja uupunut. Kävin vaihtamassa Arin paidan päälleni ja oman laitoin patterille kuivumaan. En ollut ensi kertaa pappia kyydissä eli siis paitaa vaihtamassa.

Alakuvan taivas näyttää aika tavanomaisen harmaalta, mutta mikä silmien ilo se oli minulle, kun istahdin keinuuni Arin viereen, ja edessäni näkyi vain taivas pilvineen ja puun latvoineen! Luonto hoitaa. Päivän kohokohta, sydämen riemu oli tuo hetki. Näetkös ristin taivaalla pilvien muodostumana!

Olimme pari tuntia raikkaassa ilmassa. Ari nukkui melkein koko ajan, oli väsynyt, ei hirveästi reagoinut. Minulla ei raksuttanut, että olisin ajatellut hänen olevan tulossa kipeäksi.

Kun laitoimme Aria vuoteeseen, hoitaja mittasi lämmön, sillä Ari oli huonokuntoinen. Vähän lämmönnousua. Kädet ja jalat olivat kylmät. Hieroin jalat, peittoa päälle, parempi asento Arille, ettei rohise.

Minulta pettivät voimat. Minun oli pakko lähteä ulos talosta. Koin, etten kestä enää yhtään lämmönnousua ja Arin tilanteen tarkkailua. Hoitajat eivät voi täristä yhden potilaan takia, kun he ovat vastuussa kaikista. Minulle Ari on se ainoa, jota syynään suurennuslasin kanssa, niin kuin me omaiset teemme. En haluaisi, että hänen kohdallaan tehdään enää yhtään hoitovirhettä.

Soitin yhdeksän jälkeen illalla osastolle, ja Arin lämpö oli 37 eli ihan hyvä lukema. Jospa hän olisi kunnossa jo huomenna. Tai sitten jokin tulehdus on alkamassa, ja lämpö nousee uudestaan.

Mutta se on huomisen asia. Nyt on tilanne hyvä. Herra käy edellä huomiseenkin, minun ei tarvitse hätäillä.

Kävelin kirpparin kautta, kun palasin sairaalasta. Tarvitsen yhden kattolampun olohuoneeseen, mutta en löytänyt vielä. Seuraavaksi menin kauppaan. Kävin tutkimassa lankahyllyjä. En halunnut mennä kotiin, tarvitsin sijaistoimintaa.

Suojatien vieressä valon vaihtumista odotellessani ajattelin omaa kuolemistani, ja ajatus tuntui lohdulliselle tänä pimeänä päivänä. Jeesuksen luona olisi lepo omasta kurjasta vaelluksesta ja väsyttävästä matkanteosta.

Kotona söin reippaanlaisesti ja katsoin yhden Herriotin ja kudoin samalla. Virkistyin ja lähdin kaupungille tutkailemaan toiseen kauppaan samoja lankoja, mutta ne olivat kalliimpia siellä, joten menin taas ykköskauppaani. Ostin Kelo-langat sieltä. Teen Amekille lippalakin, tai sellainen siitä olisi tarkoitus tulla.

Jälleen vähän Herriotia ja virkkaamista sen kera. Leiväthän leivoin ja paistoin jo kotiin tultuani ensi kerralla.

"Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään." 1 Piet 2:21. Tuo kohta oli mielessäni, kun tuskailin sairaalassa tänään. Omin voimin en jaksaisi elää ollenkaan, mutta hän tasoittaa polun eteeni. Myös huomiselle.

Hyvää yötä, arvoisa lukijani!