12.10.2011 - Mitä ei koi syö tai ruoste raiskaa, sen rosvot varastavat

Aurinkoista kunnes alkoi sataa. Merivesi vähän alle 10 astetta, tuuli vähän navakka merellä.

Eilen sain pienen kukkayllätyksen ilman kukkasia. Rosvo-Roope, tai luullakseni -Reetta, oli rellestänyt toistamiseen kuistillani ja vohkinut tällä kertaa verinokkosen ikkunalaudaltani. Mystistä. Koko kesän kuisti on saanut kukoistaa rauhassa, samoin kuin pihan kaunottaret. Nyt yhtäkkiä joku keksi tulla napsimaan purkin kerrallaan.

Laitoin rosvolle lapun seinään: KUKKAROSVO. JOS HALUAT LISÄÄ KUKKIA, TULE PYYTÄMÄÄN. Minulla kesti jälleen hetki hoksata, miksi kuisti on tyhjän näköinen. Kun huomasin, mikä tällä kertaa puuttuu, harmitti.

Mitä tästä pitäisi oppia? Ainakin sen, ettei pidä olla maallisessa kiinni. On vain siunattava niitä, jotka ottavat meidän omaamme. Eipä silti, kyllä minä taitaisin näyttää taivaan merkeistä muutakin kuin kuun, jos tapaisin rosvon hiippailemassa pelakuu kainalossaan, nimenomaan minun pelakuuni.

Onneksi minulla on kukkia liikaakin, joten en varsinaisesti ole menettänyt mitään. Pitäköön rosvo hyvänään.

Pääsin tänäänkin uimaan. Ei niin, että joku olisi estänyt, paitsi oma laiskuus. Kävelin myös tänne Arin luo, ja siitä olen iloinen. Vettä alkoi romistella, mutta jossain välissä luulen onnistuvani pujahtamaan kotiin kuivana.

Tein aamupäivällä pitsaa, mutta en ehtinyt syödä sitä vielä. Alakerrassa oli näet kirkkokuoron konsertti yhdeltä. Kanttori laulatti kuorolla kolme varttia entisiä kansakoululauluja. oli kuunnella, ja komeaahan siitä syntyi, kun itse kimitin mukana. Aria puolestaan ei voi syyttää konsertin pilaamisesta, sillä vaikka hän suunsa aukaisi, niin laulua en kuullut.

Otin itselleni keinun aulasta saliin, ja siinä oli lysti keinutella musiikin tahtiin. Arin ruokapullon laitoin ovensaranaan killumaan. Taivas on sininen ja valkoinen, Tiedän paikan armahan ja muuta sellaista me lauloimme.

Kuorossa oli tuttuja ihmisiä. Olisi ilahduttanut, jos he olisivat tulleet moikkaamaan, mutta Arin näkeminen herättää kenties liikaa syyllisyyttä tai ikävää, joten ihmisten on vaikea kohdata meitä. Olen siihen tottunut, mutta siltikään en riemusta repeä, kun huomaan asian. Tai ehkä kaikilla oli kamala kiire muualle.

Luen kirjaa Isoveli. Poika, sittemmin mies, on kehitysvammainen ja sokea. Kun hänen siskonsa kysyy, miksihän ihmiset vastustavat kehitysvammakodin rakentamista naapurustoonsa, isoveli vastaa: "Ehkä ne pelkäävät meitä." Sitten sisarukset nauravat. Isoveli taisi osua ytimeen.

Hieroin Arin jalat. Hän yski ja rohisi, mutta kun käänsin hänet kyljelleen, hän viimein nukahti. Hyvä niin, nyt hengitys on rauhallista.

Eilen saunasin antaumuksella ja pesin pyykkiä pesutuvassa. Illalla rukoilimme raamislaisten kanssa meillä. Totesimme, että on siunattu asia, kun saamme olla uskossa ja siten turvassa Jeesuksessa. Ja kun meillä on vielä tämä piirikin, niin se on armoa.

Lähden pian kotiin. Luen Arille tekstini ensin. Taidanpa kirjoittaa lehteenkin erään jutun vielä ennen lähtöäni.

Siunausta sinulle, arvoisa lukijani.