01.08.2011 - Kaikki kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi tänään!

... ja myös lukijoille elokuun raittiina päivänä, vaikka hellettä vielä auringossa.

Uskomaton päivä siunausten suhteen. Pelkkää plussaa. Ihmeellistä, että joskus voi näinkin elämä sujua.

Jahka silmäni aukaisin, polvistuin uutukaisen sohvani eteen pyytämään siunausta päivälle. Myös sohvanryöstötunnustusreissulle.

Hurautin pyörällä heti Pelastuskaupan auettua vuodattamaan tarinani, kuinka perjantai-iltana peräkanaa kiikutimme sohvan heidän pihaltaan kotiimme. Kun olin sanaisen arkkuni tyhjentänyt, myyjärouva totesi, ettei kan finska så bra, men soffan var smutsig. Eli ei ymmärtänyt juuri mitään tolkutuksestani, mutta sohva oli likainen kuulemma.

Siirryin pihalle finskaa puhuvan myyjän luo, ja asiani meni perille. Ei se mitään maksa, se oli likainen ja menossa kaatopaikalle, hän selitti.

Sehän passasi minulle vallan hyvin. Kiitin Jumalaa ja myyjärouvaa, ja kurkistin varastoon, jos siellä olisi jotain muutakin tarpeellista minulle. Siellä oli eräänlainen teline, joka vaikutti juuri välttämättömälle mahdollisia toripäiviä varten.

Maksoin pari euroa telineestä ja onnea pursuten painelin kotiin. Jonkin ajan päästä marssin samaa reittiä takaisin. Pyörä unohtui. Hmmh.

Miten valtava vaikutus on sillä, kun ihminen saa syntinsä anteeksi. Mietin sitä, sillä koko viikonlopun minua hiukan vaivasi sohvan vohkiminen lupaa kysymättä kotiini. Vaikka motiivini olivat oikeita, siitä huolimatta omatuntoni ei antanut täyttä rauhaa.

Kun minulle sanottiin, että sohva ei maksa mitään, sait viedä pois, helpotus oli valtava. Olin valmistautunut maksamaan siitä ylihintaa, mutta sainkin täydellisen anteeksiannon.

Kun Jumala ei kerran kuoltuamme lue meille syntejämme, vaan sanoo, että Jeesus on jo ne sovittanut, miten ihmeellistä se onkaan! Sitä vapautta saamme kokea jo täällä, tänään, nyt. Saamme uskoa, että ei ole mitään kadotustuomiota sille, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Olemme täysin puhtaita, täysin vapaita. Hallelujaa! Se on ihmeellistä. Syntinen saa anteeksi, Jeesus antoi puhtautensa meille ja otti meidän likaisuutemme ja kantoi ristille. Me olemme vapaat!

Aamulla tein sämpylät jääkaapissa muhineesta taikinastani sekä mustikkapiirakan. Pyykit heitin koneeseen pyykkituvalle, ja tunnin päästä huristelimme jo Teron kanssa mustikkametsään, jahka Tero laittoi pyykit kuivumaan päiväksi.

Matkamme oli nostalginen Teron kannalta varsinkin, sillä menimme Köklotiin, jossa meidän perheellä, lähinnä Terolla, Terhillä ja minulla on parhaat kesämuistomme. Tero otti valokuvia Kivipuolelta, uimme Röllaxin puolella. Pian Tero lähtee Vaasasta maailmalle, lapsuus on auttamatta takana. Se on kaihoisaa, ja samalla ihanaa. Sekä Terolle, että minulle.

Poimimme ja perkasimme ämpärillisen marjoja. Pelkäsin, tosin täysin aiheetta, että Tero rökittää minut poimimisessa, mutta niin ei päässyt käymään. Tero ihmetteli sen sijaan, miten ihmeessä onnistuin poimimaan marjoja monin verroin enemmän kuin hän.

Kehotin nuorukaista painamaan tarkasti mieleensä, kuka poimi ja minkä verran, niin että jos joskus sattuisi tulla mieleen puhutella minua hitaaksi tai sitä rataa, niin moiset ajatukset joutuisivat välittömästi häpeään.

Söimme välillä ja lopuksi eväitä. Kaiken kruunasi uiminen lämpimässä, tyynessä merivedessä, joka puhdisti mustikkaiset kätemme siloisiksi ja valkoisiksi jälleen.

Kotiin tultuamme pinkaisin sairaalaan. Olin jo soittanut sinne, että en ennätä kolmeksi, niin ettei Ari turhaan odota. Kuulin, että antibiootti on voitu lopettaa, mutta Ari on ollut limainen edelleen.

Lähdimme ulos, ja Ari yskäisi sen verran, että huuli aukesi. Jahka sain verenvuodon tyrehtymään, hän ei yskinyt enää kertaakaan yli tuntiin, joten huuli parani huomattavasti.

Huulet parantuvat onneksi tosi nopeasti. Muistan sen lapsuudesta, jolloin pistin kieleni jäiseen kaiteeseen, ja siitä lähti nahka pinnasta. Arin huulet eivät olleet enää turvoksissakaan, kuten vielä eilen. Itse hän ilmaisi voivansa aivan hyvin.Kuuntelimme Korinttolaiskirjeen 13. lukua, jossa puhutaan rakkaudesta. Sitä meillä on Jumalan ansiosta toisiamme kohtaan aika lailla.

Eilisiltana myöhään minun oli vielä soitettava osastolle ja kysyttävä, miten Ari voi. Minulle meinasi iskeä paniikki, että hän saattaa kuolla limaisuuteensa. Mutta hän voi kuulemma ihan hyvin, ja minua helpotti.

Arin tilanne aiheuttaa paradoksaalisia tunteita minussa. Toisaalta olen ihan kypsä ja valmis siihen, että Herra ottaa hänet pois, kun tilanne on vaikea, olen uupunut, ja Ari on suunnilleen henkiheitto.

Toisaalta en millään antaisi häntä pois. Olen hyvin onnellinen Arin kanssa ja hänestä. Ei ole mitään väliä, vaikka hän on sairas eikä puhu. Hänen elämisensä ja olemisensa riittää minulle. Hän täyttää tehtävänsä suhteessa minuun täysin.

En minä, eikä Ari, kaipaa mitään silloin, kun olemme toistemme seurassa. kuuntelemme Raamattua ja saamme olla täysin hyväksyttyjä suhteessa toisiimme. Ehkä kommentoin jotain, ja Ari vastaa silmillään tai sanoo yhden sanan. Kun saan siitä selvää, olen kaksinverroin onnellinen.

Ihmisen onneen ei tarvita paljon, ja kuitenkin on ihme, että ihminen saa olla onnellinen. Kun teillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykää niihin, sanotaan meille Sanassa. Mitäpä muuta ihminen tarvitsee! Moni maailmassa on ilman näitä tarpeellisia asioita.

Mustikkapiirakka maistui sangen maukkaalle maitokiisselin kera. Taidanpa ottaa vielä toisenkin annoksen ennen nukkumaan menoa.

Makoisia unia sinullekin, arvoisa lukijani!