15.03.2011 - Toivo ei saata häpeään!

Aurinkoista, vähän liian kirkasta minun silmilleni.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Moni Suomessakin vapisee seuratessaan Japanin tapahtumia ja miettii, ovatko omat asiat kunnossa, jos lähtö iankaikkisuuteen olisi yhtäkkiä edessä.

Tärkein ja merkittävin asia ihmisen elämässä on selvittää, miksi elää maan päällä ja mihin on menossa kuoleman jälkeen. On löydettävä yhteys Jumalaan, joka on tahtonut sinun ja minun syntyvän tänne. Emme ole täällä sattumalta. Kukaan ei ole "vahinko", vaikka vanhemmatkin voivat jopa sanoa lapsestaan niin.

"Herra on minun valoni ja pelastukseni.
Ketä minä pelkäisin?
Herra on elämäni turva.
Ketä minä säikkyisin?

Vaikka sotajoukko asettuisi minua vastaan,
ei sydämeni pelkäisi.
Vaikka sota nousisi minua vastaan,
siinäkin olisin turvassa.

Hän kätkee minut majaansa pahana päivänä,
hän turvaa minua telttansa suojassa,
korottaa minut kalliolle.

Herra, kuule, kun huudan sinua avuksi,
armahda minua ja vastaa minulle.

Älä kätke minulta kasvojasi,
älä työnnä vihassa pois palvelijaasi.
Sinä olet minun apuni,
älä minua jätä,
älä minua hylkää,
sinä pelastukseni Jumala.

Turvaa Herraan!
Ole luja, ja olkoon sydämesi vakaa.
Turvaa Herraan!"
Ps 27:1,3,5,7,9,14.

Peruin raamattupiirin, koska voin huonosti päivällä. Arin luokse menin autolla, ja olimme alakerrassa hänen kanssaan. Sain hiukan esimakua kesästä. Kuuntelin ikään kuin perämoottorin hurinaa järven selältä, ja ajattelin lojuvani laiturilla kesätuulen vilvoittaessa veden partaalla.

Arihan se vain oli, joka pörisi ja hurisi, kun veti henkeä. Häntä nauratti, kun kerroin kesäunelmoinnistani.

Petri poikkesi iltamassa, juttelimme, söimme, kahvittelimme ja rukoilimme. Kun hän lähti, kävin saunassa.

Viikko sitten ajattelin pitää pientä dieettiä, niin olen upeassa kunnossa, kun astun yleisön eteen huomisiltana Nivalan kirjastossa. Toivon, ettei minun tarvitse sanoa: molempien kuulijoiden eteen, vaan väkeä olisi tupa pullollaan. Veljillänihan on velvollisuus tulla, se on selvä, joten 2-3 henkeä lienee ainakin paikalla.

Dieetin kanssa kävi raamatullisesti. "Sitä, mitä tahdon, en tee ja mitä en tahdo, sitä teen." Haistoin palaneen käryä jo siinä vaiheessa, kun ostin neljä grillimakkaraa kaupasta eilen. Maistoin niistä illalla kolme. Jos maistelu olisi jäänyt makkaroihin, niin ilta olisi mennyt hyvin, mutta sehän oli vasta alkupala muulle mässäilylle.

Viimeisen makkarapoloisen paistoin tänään Petrille ja itselleni puoliksi. Sentään lisäsin muuta sekaan, että Petri sai murua rinnan alle. Enkä itsekään tyytynyt makkaranpuolikkaaseen.

Jospa olisi itsekuria kuin isälläni. Hänellä on diabetes, ja jos hän huomasi terveenä ollessaan, että paino on noussut puoli kiloa, hän vähensi syömistään ja seuraavalla kerralla paino oli jälleen vakio. Syömähimoinen voi vain vihreänä katsella tuollaista touhua ja syödä jälleen masennukseensa pari makkaraa.

Mutta jotta huomisillan voisi pelastaa jotenkin, olen varannut ajan kampaajalle! Naamavärkki on sama kuin ennenkin, enkä edes meikkaa, koska en ole oppinut sellaiseen. Joskus yritin, mutta hinkkasin silmiäni niin että värit olivat pitkin poskia. Laiskuus ja meikkaamisen turhaksi kokeminen tärkeämpien asioiden rinnalla ovat saaneet minut tyytymään perusnaamaani. Siihen on muidenkin kohdallani tyytyminen.

Tarkkaavainen lukijani kenties huomaa, että olen kohtalaisen hermostunut huomisesta illasta synnyinpitäjässäni. Hyvä, jos etukäteishermoilu tehoaa, ja itse tilaisuudessa olen kunnolla enkä ala kikattaa tai hohottaa saati itkeä tihrustaa.

Mielestäni olen käynyt läpi elämäämme niin paljon, ettei se minua itketä. Jumala on ollut armollinen ja hyvä, niin että kivut on kärsitty, itkut itketty menneiden asioiden puolesta. Ilo ja kiitollisuus ovat sentään jäljellä!

Kun kerron kirjastani ja perheemme elämästä, se ei ole minulle vaikeaa. Koska kirja on oikeastaan Jumalan eikä minun, voin osoittaa kiitokset ja kehumiset Jumalalle. Jos joku sattuu haukkumaan, niin se menee samaan osoitteeseen.

Se, että kirjassani kerrotaan juuri ne asiat, mitkä siihen on kirjattu, on sekin Jumalan asia. Saatoin kirjoittaa vain sen, mistä hän minulle muistutti. Jälkeen päin tuli monia asioita mieleeni, mutta tiesin, että ne eivät kuulu siihen kirjaan tai kenties eivät mihinkään kirjaan. Koska sain pyytämäni merkin, milloin kirja oli valmis, en olisi enää uskaltanut lisätä siihen mitään. Se on Jumalan pelkoa. Hän on pyhä Jumala, ja minä haluan totella häntä, sikäli kuin kykenen ja osaan.

Onneksi makkarat loppuivat, mutta keksejä on valitettavasti vielä. Suklaalevy on ollut laatikossani joulusta asti, ja etten vaikuttaisi täysin holtittomalta, niin voin ilokseni ilmoittaa, että minulla ei ole vaikeuksia antaa sen odottaa pääsiäistä. Tosin tällainen leuhkiminen voi koitua kohtalokkaaksi, mutta otan sen riskin.

Siunausta iltaasi ja huomiseen päivääsi. Toivon näkeväni monta lukijaani huomisiltana! (Suunnittelen kirjastokeikkoja vähän muuallekin, sikäli kuin niissä ollaan kiinnostuneita).

"Te, lapset, kuulkaa minua:
autuaat ne, jotka noudattavat minun teitäni!

Kuulkaa varoitusta, niin viisastutte.
Älkää antako sen mennä menojaan.

Autuas se ihminen, joka kuulee minua,
valvoo ovillani päivästä päiväänn,
vartioiden ovieni pieliä!

Sillä joka löytää minut (Jeesuksen),
löytää elämän ja saa Herran armosuosion,

Mutta joka menee minusta harhaan,
saa sielulleen vahingon.

Kaikki, jotka minua (Jeesusta) vihaavat,
rakastavat kuolemaa."
Snl 8;32-

Hyvää yötä, arvoisa lukijani!