07.03.2011 - Hetkessä kaikki oli toisin!

Mukava sää.

Järjestin hoitajan kanssa osaston lasitetulle parvekkeelle tilaa ja menimme Arin kanssa nauttimaan olostamme. Tai niin minä luulin. Ehdin ryystää vain kupillisen kahvia. Arin hengitys ei luvannut hyvää. Yhtäkkiä se vaan alkoi rohista, rahista ja säristä.

Ari halusi takaisin vuoteeseen, kun kysyin asiasta. Niinpä keräsin kamat kasaan ja hilauduimme huoneeseen, joka on hyvin lähellä. Sähkömies asensi lamppuja, kuivaajat ovat kuulemma kuivattaneet kosteudet katon vesivahingon jälkeen, eikä hometta siis ilmeisesti pitäisi olla. Tosin eilen joku hoitaja oli saanut oireita aulassa...

Rohina vaan yltyi. Mittari kainaloon, kuumeella noususuunta, koska Ari tärisi ja hengitys raahasi. Menin ilmoittamaan asiasta hoitajalle. Kun palasin, laitosapulainen oli tullut katsomaan, mikä hätänä. Kuuli kai kilometrin päähän moottorisahan ääntä Arin huoneesta. Olisi mennyt hoitajaa pyytämään, mutta olin jo pyytänyt.

Hoitaja hätääntyi aika lailla. Sanoin, että atroventtiä pitäisi antaa, että henki kulkee. Hän haki sitä Arille, monta hoitajaa kävi paikalla. Itse olin kuin viilipytty tapani mukaan. Väsymys tulee myöhemmin, jahka ehdin pitää vastaanottoa.

Ari sai panadolia, pyysin happiviikset, ne laitettiin. Lämpö vaan nousi, mutta hengitys alkoi rauhoittua. Siinä vaiheessa, kun Ari ei enää tärissyt, ja lämpö oli 39.3, Ari hengitti aivan normaalisti. Sekin oli uutta, että hän hengitti niin hyvin.

Tuntui mukavalta, kun hoitaja antoi minulle palautetta. Hän sanoi, että oli hyvä, että olin siellä, niin Ari sai nopeasti apua. Olisi voinut mennä pitkä aika, ennen kuin kukaan olisi tullut ja huomannut Arin tilanteen. Joulun aikana Arilla oli edellinen "iso kuume", ja silloinkin minä olin paikalla. Arihan on ollut vasta joulukuun alusta tuolla osastolla.

Vähitellen Arin lämpö alkoi laskea, hitaasti, mutta varmasti. Soitin juuri, kello 21.40, ja lämpö oli laskenut 37.3:een, ja Ari hengittää ihan rauhallisesti, mutta haluaa kuulemma happea vielä.

Kiitos siis Jumalalle, kiitos esirukoilijoille. Koskaan näinä vuosina ei ole tapahtunut, että Arin lämpö olisi laskenut ilman antibioottia, sen jälkeen, kun se on alkanut nousta. Minä en ainakaan muista sellaista. Elämmme siis ihmeen keskellä.

Aamulla kävelin asioilla kaupungilla, kun sain soiton iäkkäältä sukulaiselta, joka on saanut kirjani. Hän oli ilahtunut suunnattomasti. Juttelimme hyvän tovin.

Iltapäivällä puolestaan soitti itselleni vieras ihminen, joka halusi tietää, mistä kirjaa saa. Kerroin, että viikon päästä olen Nivalassa, jos Herra suo, ja kirjoja on mukanani. Hänenkin kanssaan keskustelimme samalla, kun imutin Aria ja keinuin sairaalan keinutuolissa.

Itse asiassa ihmettelin aamupäivän aikana, kun oli kovin rauhallista ja toimetonta täällä kotona. Ilmeisesti keräsin tietämättäni voimia iltapäivää ja iltaa varten.

Lähdin seitsemän jälkeen kotiin sairaalasta, tein tavanomaisen roskaevankeliointikierrokseni, että sain iltalenkin ja kurvasin ystävän luo iltateelle. Pidimme rukoukset tietenkin. Huomasin olevani kohtalaisen uupunut, mutta sain uutta voimaa. Kiitos Jumalalle ystävistä, esirukoilijoista ja muista hyvistä ihmisistä.

Sairaalassa kuuntelin kirjaa Arin huoneessa istuessani, ja Jumala rohkaisi sen kautta. Kirjan henkilö oli vakavasti sairas. Jumala antoi hänelle tämän sanan: "En minä kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista. Herra minua kyllä kuritti, mutta ei antanut minua kuoleman valtaan." Ps 118:17s.

Omistin tuon sanan Arin kohdalle.

Välillä pyysin hoitajaa ja vaihdoimme Arille kuivan paidan, kun hän hikoili. Kiitos Jumalalle hikoilun lahjastakin. Miten voikaan olla onnellinen, kun kuumepotilas viimein alkaa hikoilla. Usein nyrpistelemme hien takia nenäämme, mutta varmasti monta kiitosrukousta on kohonnut Jumalalle, kun vakavasti sairas läheinen hikoilee. Se tietää paranemista.

Ihminen alkaa hikoilla sisäisesti, kun synnintunto nostaa päätään. Pitää tulla tosi kova hiki ja tuska, ennen kuin ihminen, sinä ja minä, alamme pyytää apua Jumalalta. Mutta onnellinen se ihminen, joka on aina aralla tunnolla, ja sisäisen hien pukatessa päälle menee sielunhoitajan, toisen uskovan luo, ja haluaa vapautua hien aiheuttajasta. Hiki loppuu, ja puhtaus tulee tilalle, kun saamme syntimme anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Kävin kertomassa hoitajalle lähtiessäni Arin luota, että poistun, ja että Arin lämpö on 37.9. Kun astuin portaita alas, tuntui surulliselta jättää Ari sinne yksin huoneeseensa. Samalla kuitenkin ymmärsin, että ei Ari ole yksin, vaan Herra Jeesus itse on hänen kanssaan. Hoitaja aikoin antaa vielä panadolia Arille.

Jumalan tahto ei ole, että minä näännytän itseni. On pidettävä huoli itsestäni, että voimia on huomennakin. Kun minä hoidan oman osuuteni, Jumala pitää minusta ja Arista huolen. Sanon vain: "Herra, älä jätä kesken kättesi työtä", ja "asia on Hänen edessään, odota Häntä."

Jos Herra suo, aamulla kipaisen kuppilaan ystävääni Elisaa tapaamaan pitkästä aikaa. Ilo Herrassa on minun väkevyyteni, ja hänessä minä voin kaiken, kun hän minua vahvistaa. Ilman Jeesusta en voi tehdä mitään. Samat sanat sinulle, arvoisa lukijani!

"Se joka pysyy uskossa Jumalan laupeuteen,
ei joudu väistymään.
Hän voittaa." -Luther