13.02.2011 - Kotipäivä tänään, vaikka menohaluja olisi!

Pakkasta ja aurinkoa ulkona, sisällä sama lämpötila kuin ennenkin.

Eilisestä pitää vielä kertomani jotain. Antibiootti tekee oloni sen verran sekavaksi, etten muista kertoa, mitä suunnittelen. Vaikka sählääjä olen ilman antibioottejakin.

Möhlin perusteellisesti, kun nostin Arin eilen nosturilla sänkyynsä. Ihmettelin, kun mies kyllä nousee tuolistaan, mutta pyörätuoli, jonka ei missään tapauksessa pitäisi nousta, tekee samoin.

Miten tämä yhtälö on mahdollinen? Selvitin probleeman ihan itse. Arilla oli vyötärövyö kiinnitettynä, vaikka ei olisi enää pitänyt olla. Arin vyön ja mahalihasten varassa nousi siis koko tuoli.

Nopeasti mies alas, vyö auki, ja uusi yritys. Kysyin Arilta, ottiko mahaan kipeää, mutta ei kuulemma ottanut. Ari ei myöntäisi varmaan, vaikka maha katkeaisi, jos minä olen tunaroinut. Minun tulisi olla nöyrä toisten virheiden suhteen, kun itse olen emämöhläri!

Tänään en mene Arin luo ollenkaan sähläämään. Onteloni ovat tukossa. Ilma kulkee sieraimien kautta, mutta hajuaisti ei toimi. Höyryä olen hengitellyt, suolavedellä huuhdellut, antibiootteja napsin menemään ja makaan oikosenani pääasiassa, paitsi nyt kun kirjoitan.

Huutoniemen kirkolla oli ollut tänään mielenkiintoinen omaishoitajatilaisuus jumalanpalveluksen jälkeen. En mennyt sinne edellä mainitusta syystä, mutta lähetin kirjani Paula Risikolle ystäväni mukana, joka meni paikalle. Kirjoitin kirjaan viestiksi, että erään omaishoitajan rakkauskertomus. Sitähän se on, ja ilmi tulee myös, miten koko rakkaustarina on voinut pysyä elossa. Ainoastaan Jumalan avulla.

Arin luota lähdettyäni tutkin koko sairaalan kirjaston, että löytäisin jotain tähän hetkeen sopivaa lukemista, ja onneksi löysin yhden. Lukaisin sen illalla.

Kirja on Eira Pättikankaan Savilinnun sukua -teos, mielenkiintoinen tarina kaikkineen. Miten vähän me naiset lopulta odotamme mieheltämme! Jos mies vain sanoo, että nainen on kaunis, tai että mies on ikävöinyt tätä, niin se riittää. "Hyvä työihminen" ei ole se, mitä nainen toivoo kuulevansa, ainakaan aviomieheltään.

Tero aikoi käydä Arin luona. Minä vaan sisäilen tänään ja toivon kuntoutuvani tuleviin haasteisiin. Ehkäpä keitän jälleen kahvia, vaikka se ei kahvilta maistukaan. Miten ihmeellisiä lahjoja ovat aistit! Koskahan olen muistanut kiittää niistä? Tänään varmaan ensi kertaa pitkästä aikaa.

Eipä meidän tule ystäviä, läheisiä, perheenjäseniäkään kiitetyksi siitä, miten tärkeitä ja rakkaita he ovat. Sitten vasta havahdumme, kun heitä ei enää ole, tai muusta syystä menetämme heidät.

Kiitos ystävyyden lahjasta, kiitos jokaisesta aistista ja kaikista lahjoistasi, Jumala, joista en edes ymmärrä kiittää! Miten moninaisella armolla Isämme meitä siunaa.

Mukavaa päivän jatkoa, arvoisa lukijani, ja kiitos lukijaystävyydestäsi!