17.11.2010 - Ylikierroksilla!

Harmaata, ei kunnon valokuvia tällä kelillä.

Päivästä tulee vauhtipäivä toisinaan aikomattani. Tänään kävi niin. Heräsin jo viideltä, mikä tasapainotti mukavasti eilistä kymmeneltä heräämistäni.

Huomenissa aion ampaista Nevadan suuntaan sukua tapaamaan, joten ajatus vissiin sai kierroksia minuun. Olen leiponut kahdesti, mikä on itsestänikin niuhottamista. Aamulla tein porkkanasämpylöitä ja nyt ovat kauraleivät nousemassa.

Leipominen n:o yhden jälkeen kävelin uimaan. Kuvia en juuri saanut, sillä piti keskittyä pysymään pystyssä. Yleensä menen ja palaan eri kautta. Tarkkaavaiset lukijani kyllä arvaavat, mistä kenkäni puristaa. Tämän syyn takia silmäni pyörivät kuin pöllöllä ympäriinsä, kun kävelen. Eivätkä turhaan. Paitsi roskien kanniskelua roskiin, tein myös rahanarvoisia löytöjä.

Palatessani kävin Kelassa. Norkoilin siellä kyllä eilenkin. Täytin sudokua odotellessa. Ihmettelin, mitä itse asiassa teen siellä. Ei mitään välttämätöntä asiaa ollut. Hetken kuluttua ymmärsin, kun kuulin takanani jonkun puhuvan kännykkään. Tuttu ääni.

Olimme illalla rukoilleet erään henkilön puolesta, jota en ole nähnyt vuosiin. Nyt hän istui takanani! Juttelimme, vaihdoimme kuulumisia. Muuta tietoja tuolla käynnillä ei herunutkaan, mutta ei väliä. Reissu ei ollut turha.

Mieleeni tuli raamattupiiriläinen, joka on sairaana. Menenpä tervehtimään. Kesti vähän saada hänen asuinpaikkansa selville, mutta hetken päästä istuin kahvilla pariskunnan luona, viemisinä muutama sämpylä ja itse tehty kortti. Sain kutsun tulla vastakin, koska vaan!

Muistin kommuutini Pelastuskaupassa ja lähdin miehissä sitä hakemaan. Siis ihan vain omassa naisellisessa seurassani. Meinasin kuolla nauruun, kun tulin kommuuti sylissä kadunkulman takaa. Ajattelin, että jos joku kävelee siellä, hän näkee ensin liikkuvan huonekalun ja sen jälkeen naisen naama punaisena sen takana. Onneksi en muistanut siinä vaiheessa Kaisa-ystävän "nyrpiämmän näkööstä" sikaa. Se olisi ollut minun loppuni. Tai kommuutin tuho.

Naapuri väisti monta metriä, kun huomasi minun huojuvan pihaan. Kun laskin komeuden kotona lattialle, kommuuti keikkui ilmiselvästi! Yksi kulmissa olevista pyörylöistä puuttui. Sitä ei siis ollut, mutta kolme muuta oli. Poikkesin kurkkimassa Pelastuskaupan nurkkia, mutta
"poiss` on mun kultani,
ah, yhä tuolla,
sairaalan petissä,
peräkammarin puolla."

Irrotin kolme muutakin pyörylää, yhteensä 16 ruuvia, joten ongelma oli poissa. Kuurasin kaapin kunnolla, ja tungin kynttilöitä sun muuta sen sisuksiin. Hyvä se on. Jahka taiteilija-ystäväni saa kannet kirjaani valmiiksi, hän saa maalata kommuutin valkoiset ovet tauluiksi. Näin olen ajatellut. Ehkä kysyn, suostuuko hän sen tekemään. Tai ehkä määrään vaan, enkä suo vastaväitteille sijaa.

Tuollaisesta armottomuudesta me eilen puhuimme raamattupiirissä. Siitä, että me uskovaiset ollaan eksperttejä armottomuudessa. Olemme olevinamme parempia. Tai sitten siitä pelosta, että ollaankin huonompia, varalta haukumme toiset, niin kuvittelemme oman nokan olevan pinnalle. Jumala armahtakoon meitä!

Armottomuus on mielessäni muutenkin, sillä luin juuri Naisnarsistin miesuhrit -kirjan, ja se oli melko rankkaa tekstiä, ilman tuota melko-sanaa.

Arin luona olin tunnin verran. Kudoin aina vaan sitä samaa sukkaa. Osasto oli, jos mahdollista, vielä riisutumpi. Oli siellä Ari sentään jäljellä, ja pari mummoa ainakin. Ari rohisi, mutta tilanne parani, kun hoitajat käänsivät hänet kylkiasentoon. Luin Pohjalaisesta Luther-säätiön jutun Arille. Aiomme mennä kuuntelemaan, jos Ari pystyy lähtemään. Viikko sitten olin info-tilaisuudessa, jossa oli 30 kiinnostunutta, ja viikon päästä on raamattutunti.

Löysin Pelastuskaupasta punaisen poolopaidan, varmaan uuden. Olin ajatellut hankkia sellaisen, ja siellä se odotti minua. Kiitos, Jumala.

Vielä piti käydä apteekissa ja kaupassa, ennen kuin pääsin kotiin. Käveleminen sujuu nykyisin minulta sutjakkaasti, kun teen sitä päivittäin. Minusta on mukava kävellä omissa ajatuksissani. Tavallisesti jokin laulu soi mielessäni koko ajan. Nyt ei tule yksikään päivän hiteistä mieleeni.

Tein epätoivoisen yrityksen tilata eräällä perheeni jäsenelle netistä jotain. Kysyin tekstiviestillä hänen vyötärönympärystään, painoa ja pituutta. Hän vastasi, ja luuli itsekin saavansa vastauksen, miksi kyselin, mutta ei saanut. "Huono kysymys", laitoin vastauksen.

Kirjoitin tilaukseeni monta kertaa nimeni, sähköpostini ynnä muuta. Olin liian nopea. Tuli tilatuksia parikin jäsenyyttä kyseiseen firmaan. Kun olin viimeisen eli sadannen kerran vastannut samoihin kysymyksiin pääsemättä maksuluukulle koneella, luovutin. Kirjoitin sen sijaan palautusosastolle, ja kerroin kyynelin kostutetun viestin, että en kykene tekemään tilausta. Jouduin vissiin karuselliin tai maailmanpyörään. Sellainen olo ainakin tuli yritessäni päästä rahoistani eroon.

Leipominen n:o 2 odottaa tekijäänsä paistamaan leipiä. Huomisaamuna autoni takavalot vain vilahtavat, kun kiidän kohti pohjoista.

Voi hyvin, arvoisa lukijani. Itsekin yritän päästä nukkumaan ihmisten ajoissa.