16.11.2010 - Pitkään nukkuva jaksaa kukkua!

Harmaa päivä.

Pidin eilen pyhäkoulua, ja mukavaa oli. Kerroin tuhlaajapojasta, ja kaikki viisi kuuntelivat tarkasti. Olisin innostunut esittämään tarinaa, mutta lapset olivat väsyneitä tai passiivisia, joten lauloimme sen sijaan pontevasti Hoosiannaa ja muita adventin lauluja. Minä rämpytin kitaraa, lapset paukuttivat erilaisia soittimia. Hieno yhtyä se oli, vaikka itse sanonkin.

Koska pyhäkoulukaappi pursusi ylen määrin tavaraa, nakkelin enimpiä tarpeettomia papereita tai muuta roskikseen. Johan alkoi mahtua.

Aamulla heräsin yllättäen vasta kymmeneltä. Myöhästyin siis aamu-uinnilta. Ei haittaa. Sää oli harmaa ja ikävä. Sitä paitsi minun on tärkeä oppia, että vähempikin riittää. Ei tarvitse orjallisesti noudattaa kaavoja. Elämä ei kaadu, vaikka jättäisin jotain väliin.

Arin luo menin, sitä en jätä väliin, jos suinkin voin välttää. Matkalla kävin tiirailemassa Pelastuskaupan hyllyjä. Löysinkin jotain pientä, erityisen tarpeellista. Kuten puolivuotiaan lapsen syömisvälineet. Saanhan jouluna sen ikäisen lapsosen luokseni vähäksi aikaa!

Lisäksi tutkin piharakennuksesta huonekaluja. Hmmh. Löysin erään, joka irtoaa vitosella ja jota lähes välttämättä tarvitsen. Mööpeli muistuttaa vähäsen lapsuudenkodissani ollutta kommuutia, eli pöytää, jonka päällä meillä oli pesuvati. Itse tarvitsen kapistusta vähän eri käyttöön. Huomenissa menen kantamaan sen kotiin, varasin sen jo.

Ari voi hyvin, ja pyhänä tarkoituksemme on kurvaista jälleen kirkolle, jos Arin kunto kestää. Seuraavalle viikolle meillä on iltameno, mutta otetaan nyt päivä kerrallaan. Ei pidä koko kakkua syödä kerralla.

Iltapäiväksi olin varannut saunan, ja kävelin jälleen paljain jaloin sinne nostalgisissa tunnelmissa: kuin lapsena ennen. Sauna on mukava tuossa vaiheessa, kun sen jälkeen luonani kokoontuu raamattupiiri.

Neljä naista tuli lisäkseni, ja meillä oli paljon rukousta, puhumista ja toistemme siunaamista ja rohkaisemista. Antoisa ilta. Lopuksi virkistin heitä eilisellä sianlahtausvitsillä.

Eilisiltana tein monta tuntia valokuvien siirtotyötäni koneella uudeksi kirjaksi ja kirjoitin tekstejä jokaiseen kuvaan sopivaksi. Se on tosi hauskaa ja innostavaa puuhaa.

Valokuvaajaksi kutsumisen sijaan minua pyydettiin työhön erääseen päiväkotiin, mutta ilmoitin, että olen sairauslomalla, enkä muutenkaan jaksa mitenkään tulla. Tie on kiinni sinne suuntaan nyt. En vaan jaksa, ja sillä selvä. On aika seisoa ja odottaa, kunnes voima puetaan ylleni korkeudesta. Sitten alkaa uudet tehtävät, mitä ne sitten ovatkaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että poljen paikallani, vaikka asia ei niin olekaan. Yritän saada itseni lepoon, mutta se on äärimmäisen vaikeaa. Päivät vaan täyttyvät, vaikka en saa mitään aikaan. Mutta mitäs siitä. Enhän ole maailman napa. Olen vain yksi osanen, ja tällaisena Jumalan rakastama, kuten sinäkin, arvoisa lukijani.

Ilta on taas pitkällä. Toivotan hyviä siunattuja unia Isämme turvallisessa huomassa!