27.10.2010 - Osa minusta vielä matkalla!

Kaunis sää, yöpakkasta.

Tulin illansuussa junalla Espoosta, purin tavarani, ennen muuta kymmenen kiloa kynttilöitä - kun "halavalla" sai Ikeasta. Oli lähdettävä kävelylle kirjastoon, kun oloni oli väsynyt ja ikävänkaipuinen. Soitin sairaalaan sitä ennen ja lähetin Arille terveisiä.

Matkan jälkeen minulla kestää puoli päivää, ennen kuin olen henkisesti kaikkineni kotona. Yritän auttaa kotiutumista touhuamalla, mutta aikansa se kestää kuitenkin. Tänne uuteen kotiin olen kyllä sopeutunut, tästä olen onnellinen.

Sain sylitellä pikkuista lapsenlasta, lauleskella ja lukea eläinkirjaa tyttöselle. Olin mukamas vanhempien saunan ajan lapsenvahtina, mutta lapsonen meinasi kuolla nälkään ja äidinikävään, joten äiti joutui syöttelemään kesken saunan. Mummolla on rajallinen kyky lohduttaa vauvaa, äidillä on kaikki mahdollisuudet!

En ole vielä sisäistänyt olevani mummo. Sanoin itseäni lapsoselle ensin Paulaksi, sitten äidiksi ja sitten vasta mummoksi. Mutta vähitellen varmaan kasvan mummon mittaan.

Repäisin Uusi Tie -lehdestä seuraavan tekstinpätkän, kun luin junassa lehtiä:

"Miten usko voisi olla näkymättä työssä?"

"Tapani Loppi sanoo, että hänen uskonsa näkyi väistämättä myös hänen työssään Hattelmalassa ja myöhemmin Pielisjärven mielisairaalassa.

" -Tiedän, että politiikan tavoin usko ei saisi kuulua työhön,
mutta olen rikkonut muitakin uskoon liittyviä ennakkoluuloja
koko elämäni ajan, hän naurahtaa.

" -Miten usko voisi olla näkymättä myös työpäivän aikana, kun se on ihmisessä niin kuin liima postimerkissä?" -Eläkkeellä oleva mielisairaanhoitaja Tapani Loppi Eeva Vainion artikkelissa, Kotimaa 32/2010

Oli puhutteleva kannanotto. Samoin mietin, miten voisin tehdä työtäni siten, että olisin pelkästään ammatillinen enkä toisi omaa persoonaani esiin? Se on minulle mahdotonta.

Jokainen toimimme oman persoonamme kautta niillä lahjoilla, mitkä olemme saaneet. On mahdotontakin olla toisenlainen kuin on. Jos yrittää sitä, muuttuu teennäiseksi.

Lukemani kirja Jumalan johdatuksesta oli erinomaisen mainio. Sain runsaasti rohkaisua sen kautta. Kirjassa viitattiin vahvasti siihen, että Jumalan sana, sisäinen tuntemuksemme ja olosuhteet johdattavat meitä ja niiden tulisi puhua samaa kieltä.

Näen omalla kohdallani nykyisin jatkuvasti Jumalan johdattavan minua olemaan yksin ja hiljaa. Tämän päivän teksti puhuu asiasta muun muassa:

"Pysy siinä paikassa, mihin Herrasi on sinut pannut ja tee siinä parhaasi. Hän kyllä koettelee sinua siinä. Hän antaa elämän iskeä sinua kuin vastustaja kasvoista kasvoihin. Niissä iskuissa ja taisteluissa sinun odotetaan kasvavan voimakkaasti.

"Myrskyn raastama puu taipuu melkein taittumispisteeseen, mutta se juurtuu syvempään ja kasvaa vahvemmaksi kuin myrskyiltä suojatussa laaksossa kasvava.

"Tämä on totta myös ihmiselämässä. Jaloin luonne on kasvanut kovimmissa käsittelyissä." -Virtoja erämaassa, Cowman.

"Jaloon luonteeseen" minulla on pitkä matka, mutta ei se mitään. Tällaisena kelpaan Jumalalle, ja sitä yritän opetella uskomaan. Elämä tuntuu toisinaan aika haasteelliselle ja vaikealle.

Vuosikymmeniä minulla on ollut sellainen asenne, että kestän mitä vain. Niin kauan kuin jalka nousee enkä ole kuollut, voin tehdä mitä vain -tyyliin.

Nykyisin ajattelen toisin. En kestä mitä vain. Se, että paahdoin vaan, vaikka oikeastaan en jaksanut, vaatii nyt veronsa. En jaksa paljon mitään. Enää ei huvita yrittää ylittää itseäni. Vähemmän on riitettävä. Sisäinen minäni yrittää piiskata liikettä kinttuun, mutta jokin minussa ei suostu siihen enää. Hädin tuskin jaksan käydä Arin luona.

Näillä eväillä vaellan eteenpäin armon varassa. Löysin kirjastosta mielenkiintoisia kirjoja, niistä ammennan Raamatun ohella ajatuksia.

Voi hyvin, arvoisa lukijani!

jk. En onnistunut kuvaamaan matkalla luontokuvia. Mutta maanantain Pohjalainen oli julkaissut edellisessä Ajankohtaisessani olevan kuvan, jonka laitoin nimellä "Pienet valot sammuvat, iso valo syttyy".