18.07.2010 - Kirkollista menoa!

Hellettä.

Aamulla en jaksanut uimaan. En ehdi nauttia suloisesta kotiolosta, jos viiletän jatkuvasti kieli vyön alla ympäriinsä. On valittava menot ja tekemiset, ettei stressaa itseäni liikaa. Siihen minulla ei ole henkisesti varaa. Eikä huvita sellainen elämä.

Kirkkoon menin kymmeneksi. Vetkutin liian kauan, kun valikoin vetimiä. Oli syöksyttävä autolla liikenteeseen, että ehdin ollenkaan. Mielelläni menen viimeisenä istumaan, jolloin voin valita väljän paikan, istua omissa ajatuksissani.

Kesken kirkonmenojen taputin konfirmoitavien nuorten laulun tahdissa! Oli pakko, sillä he lauloivat hyvin svengaavaan tyyliin:
"Ee- van-keliumi, ilosanomamme on, niin o- o - o- on..."

Vaikka rakastan virsiä, niin palo syttyy sisälläni, kun tuollaisia vauhtibiisejä hoilataan, vaikkapa kitarasäestyksellä kuten tänään. Niissä on potkua, jota kaipaan toisinaan.

Kirkosta kodin kautta Arin luo. Vettä alkoi piristellä, kun olin lähdössä pyörällä, joten meninkin autolla. Sade loppui heti, kun olin päässyt pihasta tielle.

Arin luota tullessa sohvailin, kunnes oli aika lähteä kahvinkeittoon rippijuhlakotiin. Siellä perheen sukulaiset musisoivat, se oli hauskaa. Vanhoja, tuttuja hengellisiä kappaleita moniäänisesti.

Viiden tunnin kuluttua olin kohtalaisen pyörryksissä kuumuuden ja auringon takia. Silmäni tulevan kipeäksi paljosta valon määrästä. Olisin voinut tietysti kaadella kahvia aurinkolasit päässä, mutta se olisi ollut turhan mafiamaista. Kotimatkalla poikkesin uimaan.

Rakastan kotiani! Aina kun menen ulos tai tulen kotiin, nypin orvokkejani, jotka kukoistavat tallin seinän vierellä. Olen antanut niille vahvistusta, niin että ne pursuavat purkeistaan. Toinen krassipurkki on komea, mutta toinen on kohtalaisen heikko esitys. Mutta sekin alkaa kukkia, joten katsotaan, miten se edistyy.

Chambers rohkaisee meitä tänään tulemaan Jumalan luo:
"On toisarvoinen asia Jumalan armon kohdalla,
miten inhottava minä olen,
kun vain tulen valoon.
Mutta voi minua, jos minä hylkään valon!" -Parhaani Hänelle

Muroma puhuu elämästä Jumalan yhteydessä:
"Jos vain pääsemme niin lähelle häntä,
että meidänkin olemuksemme - tietämättämme -
heijastaa jotain hänen kirkkaudestaan,
silloin on perin pientä se,
mitä ihmiset - nuo jotka tänään luulevat jotain olevansa
ja huomenna multaan kuopataan - meistä sanovat.

"Ei kukaan ole niin vahva kuin se,
jolla on vilpitön tarkoitus palvella Herraa niin pyyteettömästi
kuin syntiseltä raukalta käy,
ja yksi päämäärä:
elää muiden siunaukseksi." -Elämä Hengessä

Jumalasta katsottuna ihmisen ja ihmisen välillä ei ole suurta eroa. Toisin sanoen hyvin pyhän ja erittäin syntisen ihmisen välillä on lopulta vain pienoinen ero, kun Jumala katsoo meitä. Pyhä, mutta syntinen - epäpyhä ja syntinen.

Minusta tuo ajatus on lohduttava. Jumala ei tarvitse meidän pyhyyttämme tai pahuuttamme. Hän haluaa vain, että me annamme pelastaa itsemme taivaaseen. Jokainen meistä on kurja, täysin mahdoton ja läpeensä syntinen. Omat tekomme eivät avaa meille taivasta, vaikka raataisimme kuin orjat. Jeesus on jo avannut oven, kantanut syntimme. Saamme pelastuksen lahjana. Sitä sanotaan armoksi.

Huomenna vietämme Arin kanssa 30-vuotiskihlapäivää. Mitenhän sitä juhlisimme? En ole vielä keksinyt, mutta huominen tuo viisauden mukanaan, sillä Jeesus kulkee edellämme ja viitoittaa tiemme.

Hyvää yötä, arvoisa lukijani!