22.06.2010 - Vauhti päätä huimaa!

Kaunis, kirpeä sää.

Kävin kuin bumerangi Espoossa. Menin vanhimman pojan kyydissä sunnuntaina ja palasin toisen kyydissä eilen illalla takaisin. Sen jälkeen olen ollut haikealla ja apealla mielellä: pikku prinsessa, ensimmäinen lapsenlapsemme, vei minun ja kaikkien muidenkin sydämen!

Sain tehdä pikkuisen kanssa hänen ensimmäisen kärryttelyreissunsa vaunuilla. Vain sellaisen pienen. Eksyimme! Tosin paniikkia en aivan kokenut, sillä laskujeni mukaan en voinut olla kaukana lapsukaisen kodista. En vain muistanut minkä näköinen talo olikaan. Osoitteen sentään muistin. Naapureilta kysymällä osasimme takaisin.

Tietenkin eksymisen suhteen on puhuttava yksikössä, sillä neitokainen nukkui makeasti eikä syyllistynyt mihinkään sähläämiseen. Mummo puhukoon vaan omista toilauksistaan.

Vauva nukkui, söi ja taas nukkui. Välillä aukoili hiukan silmiään, naureskeli unissaan ja vähän nikotteli tai päästi pikkuruisia ääniä. Syötävä sanalla sanoen. Olen valmis niiden mummojen riviin, joiden mielestä lapsenlapset ovat aivan oma lukunsa.

Senpä takia kotiin lähtö nosti surun ja alavireisyyden mieleen. Olisin halunnut napata mukaani lapsen vanhempineen. Näin aikoi toinenkin mummi, joka oli ennen minua kyläilemässä tyttärensä perheessä.

Petrin kanssa oli tietysti hauska ajella ja jutella, sillä hän hallitsee sekä puhumisen, että autoilun. Minä ajoin osan matkasta. Huomasin ajotaitoni ruosteisuuden: moottoritiellä en uskaltanut ohittaa hetikään kaikkia etanoita, vaan köröttelin jopa toisten perässä. Treenauksen puute tuntuu tuossa lajissa.

Kotiin Kasarmille oli mukava tulla joka tapauksessa. Olin väsymyksestä tajuton ja aloin virota vasta aamulla nukkumisen jälkeen.

Pyykkituvan olin varannut aamuksi. Pyöräytin kakun jossain välissä, hain pyykkejä. Nostimme Teron kanssa pöydän keskemmälle tuvassa ja katoin sen, sillä ystäviä oli tulossa kahdelta: Kodin siunaus ja Paulan päivät!

Vähän ennen vieraiden tuloa hain loput pyykit narulta ja menin lakanoita mankeloimaan. Mankeli on tähän asti käyttäytynyt säyseästi, mutta tänään sekin päätti näyttää karvaisen puolensa. Pussilakana jäi jumiin.

Tutustuin mankelin kautta muutamiin uusiin naapureihin. Yhdessä ponnistelimme mankeli vastustajanamme, mutta huoltoon oli soitettava lopulta. Lakana jäi roikkumaan surkeana mankelista. Odotin vain, että huoltomies kömyää meille kesken virrenveisuun, mutta ei sentään.

Teron kaveri ynnä viisi muuta vierasta lisäkseni olivat koolla. Veisasimme Soi kunniaksi Luojan, joka on meidän vihkivirsi. Minä pimputtelin säveliä pianosta. Tero ja minä luimme Raamatunkohtia, Mauno evankeliumitekstin. Isä meidän -rukous luettiin, Mauno rukoili ja siunasi kotimme. Vielä veisasimme Herraa hyvää kiittäkää sekä virren, jossa puhutaan perheestä ja kodista. Kaisa luki runon, jonka hän oli tehnyt varta vasten kotiamme ajatellen. Kiitos ystävät, kun tulitte ja teitte juhlan! Kiitos Jeesus, että siunasit ja siunaat kotimme.

Kahvit, tee ja leivonnaiset maistuivat yhteisessä pöydässä. Oli rauhallinen ja mukava hetki.

Lakana odotti kiltisti mankelin päällä. Huoltomies oli kesyttänyt koneen. Ensi kerralla olen varovaisempi, ettei kone juutu. Tuollaista sattuu aina, jos on jokin hengellinen tilaisuus edessä.

Yllättäen sain laskun erään lehden tilauksesta. Olin tehnyt osoitteenmuutoksen Nivala-lehteen, ja jonkin väärinkäsityksen johdosta minun arveltiin tilanneen sikäläisen toisen lehden. Soittamalla sekin asia selvisi. Oli ystävällinen toimittaja, oli ilo asioida.

Kävelin Arin luokse, sillä en ole paljon liikkunut viime päivinä. Uimaankaan en ole ehtinyt. Tänään en taida enää jaksaa. Ehkä huomisaamuna.

Ari oli aika limainen, mutta virkeämpi kuin minä. En jaksanut olla kauan. Tuntuu, etten ole vielä kokonaan palautunut vauvan tapaamisesta. Hän oli todella suloinen, niin kuin vain isovanhemmat tietävät! Istuin jonkin aikaa, rukoiltiin ja minä rukoilin hiljaa itsekseni huokailurukouksia sanojen voimattomuuden takia. Arille tilasin kyytiä kotiin aatoksi, mutta en ole vielä saanut varmistusta.

Menomatkalla etelään pysähdyimme syömään jossain puolimatkan jälkeen. Näin erään naisen, ja tunnistin hänet muinoin lähetystyössä olleeksi. Menin tapaamaan ja juttelin hetken aikaa. Jyrki oli ihmeissään: "En olisi uskonut, että jossain vieraalla paikkakunnallakin näet tuttuja!"

Miksipä en, kun olen silmät 10 senttiä päästä ulkona ihmisiä nähdessäni. Kumma olisi, jos en tunnistaisi joskus näkemiäni henkilöitä. Olen kiinnostunut ihmisistä.

On juhannussiivojen aika. Meillä ei tarvitse tehdä niitä, mutta loput taulut vien varastoon pois silmistä. Vain muutaman laitan seinään. En jaksa katsella työkalujakaan enää keittiössä. Lamput on tosin laittamatta, mutta en jaksa ajatella niitä nyt. Näen ihan riittävästi toistaiseksi. Sitä paitsi ne roikkuvat vanhan kodin katossa vielä. Onhan tässä viikko aikaa hoidella vanha koti pois päiväjärjestyksestä.

Toivotan Jumalan siunausta sinulle, arvoisa lukijani, ja lähden puuhastelemaan jotain.