14.05.2010 - Iltalamppu sammuu, kunpa sammuisi lampun sammuttajakin!

Hellepäivä. 28 astetta parhaimmillaan lämpöasteita, ukkosta, ukkoskuuroja.

Olen päättänyt lukea niin myöhään iltaisin, että sammun. Silloin ei ärsytä yhtään unen houkuttelu, kun en ole huomaavinani väsymystä. Luen vaan muina miehinä, vaikka en tajuakaan lopulta enää mitä luen.

Olet kenties kuullut vitsin pikku-Kallesta, kun hänen piti olla huomaamaton, muina miehinä. Kalle-onneton meni ja esitteli itsensä Villeksi.

Eilenkin nukahdin melkein heti, kun menin nukkumaan. Aika välittömästi puolen yön jälkeen. Ja kukon kanssa yhtä aikaa ylös, niin johan on kumma, jos on nukahtamisvaikeuksia. Hah.

Luonto pongahti yhtäkkiä kukoistukseen. Tai oikeastaan se haukottelee nyt ja kenties jo huomenna aivastaa, ja pam: kesä on tullut!

Aamupäivän koikkaloin vielä talvikuteissa enkä luopunut kalsareista. En uskonut kesään. Mutta kun vein Arin ulos, meidän oli mentävä varjoon, kun auringossa läkähtyi.

Olin tosi onnellinen, kun Ari hengitti kunnolla, oli terveen värinen ja nauroi. Pidin Aria kädestä, ja teki mieleni syödä koko käsi, se tuntui niin mukavan tuntuiselta. (Viitannee kannibalismiin. Suomentajan huomautus.)

Minulla oli ulkona mukana täydellinen arsenaali Arin varusteita: pari vilttiä, pussilakana ja viitta. Pipon sentään jätin sisälle. Päivä oli kesäinen, siitä ei pääse mihinkään, joten emme tarvinneet enää moisia talvivarusteita. Ihanaa!

Lammen seutu näyttää kyllä ränsistyneeltä sairaalan pihassa, missä tänäänkin olimme. Aiemmmin kuvaamani pajun retale koikkuu lammessa. Pari puuta on kaadettu, kun ne olivat kai niin lahoja tai sitten kaatumaisillaan jonnekin suuntaan.

Olimme tänään ison kaksihaaraisen pajunsukuisen puun alla. Sekin näytti ihan kuivettuneelta. Mutta yläpuolellamme istuva rätkä eli rätyharakka ei. Odotin koko ajan, milloin se pudottaa pommin suoraan Arin avonaiseen suuhun. Tai omalle naamalleni, tai suuhuni, joka sekin oli koko ajan auki, vaikkakin eri syystä kuin Arilla. Ei pudonnut pommeja, vaan rätkä räpytteli tiehensä.

Lammen rannalle pitäisi istuttaa uusia puita, sitä mieltä olen. Seutu näyttää kuolleelta.

Tero lähtee huomisaamnuna jälleen Helsinkiin. Maajoukkueleiri, liitokiekkoa. Ja yöpyminen isosiskon luona.

Itse pyrin menemään uimaan. Tänäänkin olin menossa, mutta ei siitä mitään tullut. Kun vein Arin sisälle ja omaan vuoteeseensa, lähdin itseeni tyytyväisenä pyörällä muka uimarannan suuntaan. Kunnon ukkoskuuro kävi päälle tuosta vaan.

Kömmin ammattikoulun jonkin ulkokatoksen alle suojaan. Tiirailin sieltä aikani, ja kun sade hellitti, lähdin vanteet soikeana kotiin. Se siitä uimisesta. Olen laiska ja veltto. Jotenkin onnistun laistamaan uimisen, vaikka tykkään käydä siellä. Olen koko ajan menossa, mutta odotan, kunnes en enää jaksa mennä. Tai sitten hra Ukko Nen estää aikeeni, mutta sehän on harvinaista.

Oli metkaa sekin, että kaupassa ollessani meni sähköt. Oli hetken kohtalaisen pimeää. Kesti jonkin aikaa ennen kuin kassakoneet toimivat taas. Jäin miettimään, miten haavoittuva yhteistkuntamme on. Sähkön varassa on lähes kaikki.

Tapasin ystäväni, joka tuli itäpuolelta Suomea. Monen vuoden jälkeen oli hienoa tavata, vaikka kohtaaminen oli lyhyt. Mutta sen teki merkittäväksi ne muutamat minuutit, jolloin ehdimme rukoilla toistemme puolesta, ja rohkaista toisiamme.

Vain Jumalan sana kestää, kaikki muu katoaa. Rukoileminen kantaa satoa iankaikkiseen elämään. Rukoillessa voin vedota Jumalan omiin sanoihin, joiden takana Jumala seisoo. Ne ovat varmasti totta.

Tämän päivän mannateksti Lutherilta on hyvin lohduttava. Armo on niin suuri Jumalan lahja, etten osaa sitä käsittää. Luther kirjoittaa:

"HÄN ALENTAA JA HÄN YLENTÄÄ. Mikä ihana asia onkaan usko! Ajattele, jos meidän vallassamme olisi sen omistaminen tai sen säilyttäminen sen kerran saatuamme! Kaikkihan epäilemättä riippuu uskosta. Niin perkeleen kuin kuolemankin on paettava sitä.

"Mutta miten sen saan ja säilytän? Siihen vastaamme: Jumala on jättänyt oman tahtonsa varaan uskon antamisen ja ottamisen, jopa sen heikentämisen tai vahvistamisen, vapaasti mielensä mukaan. Tämän kaikki pyhät ovat samalla tavalla kuin mekin saaneet kokea oppiakseen hänet oikein tuntemaan.

"Niinpä Jumala voi silmänräpäyksessä antaa minulle suuren uskon, mutta ennen kuin arvaankaan, hän antaa sen vaipua ja suo uskon jollekulle suurelle syntiselle.

"Mutta miksi Jumala ei aina anna pyhilleen vahvaa uskoa? Siksi, etteivät he ylpistyisi luullen sen lähtevän heistä itsestään ja etteivät he tekisi itsestään jumalia. Hänen on siis hoidettava heitä niin, että he tietävät hänet Jumalaksi, oppivat tuntemaan itsensä ja pysymään nöyrinä.

"Tätä hän vaatii sekä meiltä että kaikilta pyhiltään. Kaikkien on kumarruttava hänen edessään ja tunnustettava täydestä sydämestään: Minä olen mitätön enkä kykene mihinkään. - Me olemme siis kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Tosin lahjat ovat erilaisia, mutta nekin kaikki ovat häneltä."

Eikö ole lohduttavaa, armollista ja suloista tekstiä! Ei mitään vaatimusta, ei mitään ihmisen yritystä, ponnistusta, pinnistystä, jonka ansiosta usko aukeaa. Jumala antaa sen armosta, rakkaudesta meihin ihmisiin, jotka hän on luonut omaksi kuvakseen, että saisi rakastaa meitä.

Mutta me vaan juoksemme karkuun, minkä ehdimme. Kärsivällisesti Jumala kutsuu, houkuttelee ja vetää meitä puoleensa. Sillä niin paljon hän on meitä rakastanut, ettei tahdo syntisen kuolemaa, vaan haluaa antaa iankaikkisen elämän Poikansa tähden.

Kun tulin kirjoittamaan, olin niin uupunut, kuten monena iltana, että arvelin, ettei kirjoittamisesta tule tänään mitään. Mutta kun alan kirjoittaa, innostun, ja tuli syttyy sisimmässäni.

Mutta nyt on jälleen rooiboksen aika. Voi hyvin, arvoisa lukijani, ja nuku siunatusti!

jk. Oven kohtalo on edelleen ratkaisematta. Viittaan aiempiin kirjoituksiini. Minun puolestani sen saa vaikka muurata umpeen. Pääsen Arin luo ikkunastakin, jos niikseen tulee.