21.04.2010 - Minä nostan silmäni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu? Ps 121

Pilvistä, taisi aurinkokin paistaa jossain välissä. Kylmähkö sää.

Kävin hierojalla, mutta uiminen jäi väliin. Arin luo menin vasta illalla, ja hän halusi seurata seiskateeveetä, vaikka nukkuikin sitten enimmäkseen. Itse tein ristikkoa ja seurasin ohjelmaa aika ajoin.

Joyce Meyer puhui asiaa. Aiheena oli anteeksiantamattomuus. Hän sanoi, että jos ei anna toiselle anteeksi, on sama kuin söisi itse myrkkyä, ja luulisi vihansa kohteen siitä kärsivän.

Sama aihe on ollut itselläni mielessä viime aikoina. Jos emme anna vaikkapa vanhemmillemme anteeksi, siirrämme vihan, katkeruuden ja anteeksiantamattomuuden lapsillemme. Asiaa ei auta ollenkaan, että päättäisimme olla tekemättä niin.

Miksi Jumala kostaa lapsille isien pahat teot? Ei Jumalan tarvitse sitä tehdä, me ihmiset teemme sen itse. Jos emme tottele Jumalan sanaa ja anna anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, siirrämme anteeksiantamattomuuden myrkyn seuraavalle sukupolvelle. "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Näin isien pahat teot kostautuvat seuraavalle sukupolvelle, vaikka kuvittelisimme olevamme ihan erilaisia kuin vanhempamme. Jokaisella meistä on syitä olla vihainen tai katkera monille ihmisille, mutta se on oma valinta.

Meyer kertoi tarinan. Henkilön piti nimetä ja laittaa peruna muovipussiin jokaista ihmistä kohden, jolle hän ei ollut antanut anteeksi. Tuota perunapussia piti kantaa viikon ajan mukanaan joka paikkaan, missä olikin. Mikä riesa! Ja mikä haju loppuviikosta.

Meyer sanoi, että vihamme voi kohdistua paitsi ihmisiin, myös rakennuksiin. Voimme vihata postia tai kauppaa, jos meille on oltu siellä mielestämme epäoikeudenmukaisia.

Moni vihaa myös kirkkoa, sanoi Meyer. Jos joku on saanut epäystävällisyyttä tai viileää kohtelua kirkossa, hän saattaa päättää, ettei mene sinne enää ikinä. "Jumalaa rakastan, mutta kirkkoa vihaan", tämä henkilö voi ajatella.

Saatamme odottaa puolisolta tai lapsiltamme jotain, mihin he eivät ole valmiita. Ehkä he eivät ole kypsiä, ei ole vielä aika, vaikka he kenties tahtoisivatkin kasvaa tai olla kypsempiä tai muuta sellaista. Vaatimuspaineemme voivat johtaa meidät kantamaan kaunaa tai alitajuista vihaa tuota perheenjäsentämme kohtaan. Meyer puhui suhteestaan omaan poikaansa.

Minäkin olen kovin keskeneräinen! Voi minua, sanon Paavalin lailla.

Itselleni tulee mieleen sana velkominen, josta olen kirjoittanut joskus aiemmin. Eli jos en anna toisen olla sellainen kuin hän on, velon häntä ja silloin toinen kokee, etten rakasta häntä pyyteettömästi. Enkä rakastakaan, sehän on tosiasia siinä tapauksessa.

Anteeksiantamus on keskeistä kristinuskossa. Sitä on syytäkin pohtia. Meyer valotti tärkeitä näkökohtia.

Aloitin tänään Hallesbyn kirjaa rukouksesta. Hän kertoo, että aikoinaan keuhkotautipotilaat vietiin kesällä ja talvella ulkoilmaan, aurinkoon. Potilaiden ei tarvinnut eikä saanutkaan ajatella mitään, heidän piti olla vaan. Aurinko ja ilma paransi heitä ilman heidän omia haluamisiaan tai ponnistelujaan.

Näin tulisi rukouksenkin olla, sanoo Hallesby. Me avaamme vain oven niin että Jeesus pääsee sisälle, ja hän tulee mielellään. Se on rukousta. Meidän ei tarvitse rehkiä, raataa, selostaa ja perustella saati vaatia rukouksessa mitään Jumalalta. Hän tekee kaiken. Me saamme vain pitää oven avoimena Jeesukselle.

Eikö ole lohdullista! Hallesby kirjoittaa myös, että rukous ja avuttomuus kuuluvat aina yhteen. Meidän tulee olla avuttomia ennen kuin voimme ollenkaan rukoilla. Hän sanoo, että monet rukousesityksemme eivät ole ensinkään rukousta. Tällaisten likilaskuisten ihmisten takia, kuten minäkin, Jeesus on juuri tullut. Saan opetella elämään armosta!

Tänään aiheeni ovat alakuloisia kuten sääkin. Mutta kaikenlaiset päivät ja mielialat ovat tarpeellisia ja arvokkaita, sillä jokainen päivä on Jumalan lahjaa, niin kuin koko elämämmekin.

Nuku hyvin, lukijani, ja siunattuja unia!