07.04.2010 - Jumala hoitaa hiljaisuudessa, sanotaan laulussa.

Harmaa päivä.

"Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja,
ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin.
Jos luoksesi en pääse voittajana,
saan tappioni tuoda kuitenkin.

"Jos en voi suoraan Isän syliin juosta
ja uskon varmuudesta riemuita,
saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa
ja ääneen huutaa: Herra, armahda!

"Jos en voi katsettani sinuun nostaa
ja lapsen lailla jäädä turviisi,
saan katumuksen, tuskan alta pyytää:
Nyt minuun tartu, Vapahtajani!"

Tämä virsi 289 soi aamulla herätessäni mielessäni. Ehkäpä se kertoo parhaiten sisäisistä tunnoistani.

Tänään tein lapsellista puuhaa töissä. Paasasin vettä lastensangolla keinujen alta ämpäriin ja kannoin viemäriin. Monta isoa lastia. Kohta monttu oli taas täyttynyt vedellä. Mutta se oli eri vettä kuitenkin!

Tosi turhaa hommaa varmasti. Mutta, ah, niin terapeuttista!

Töiden jälkeen levitin ison palapelin pöydälle. En jaksanut tehdä sitä vielä monta palaa, mutta pelin vieressä jo on mukava istuksia ja järjestellä paloja.

Kävin Arin luona autolla. Katsoin siellä Joyce Meyerin ohjelman ja kirjoitin ylös siitä jotain. Senkin kirjoitan koneelle ja tänne sivuille, jos joskus jaksan. Nyt en. Aihe käsitteli itsestään pitämistä. Miksi vihata itseään, kun Jumalakin rakastaa meitä? Niin paljon, että lähetti Poikansa. Tästä Meyer puhui sotilaalliseen tyyliinsä. Pidän hänen tavastaan puhua ja opettaa.

Tuskin minään keväänä on tuntunut näin mahtavalle nähdä lumien sulavan! Nautin, kun kinokset hupenevat silmissä ja maa alkaa paljastua niiden alta. Tulppaanit lykkäävät varttaan jo kukkapenkistä. Tosin orava on tehnyt kaivauksia samaiseen penkkiin - en ymmärrä miksi! Naapurin Eskil puolestaan retkeilee edelleen leikkimökkimme alla ahkerasti.

Siirryn sohvalle rooibos-teen pariin ja otan rukousvihkoni esille. On aika muistaa ystäviä!

Hyvää yötä, arvoisa lukijani!