10.03.2010 - Unelmia! Sekin hyvä, etten ole kuollut, kuten jotkut lapset luulivat!

Vielä pimeää.

Heräsin ennen viittä, sillä poskiontelo on täynnä tavaraa, eikä nukkumisesta tullut mitään enää. On mentävä lääkäriin ja koetettava saada tämä uskomaan, että vaikka olen kuumeeton, vaivani ei poistu ilman antibioottia. Itse asiassa en edes muista, koska olisin ollut kuumeessa! En taida uskaltaa kuumeilla, sillä silloin en voi mennä Arin luo. Eipä se tosin liene minun uskaltamisestani kiinni.

Taatusti löyhkään valkosipulille, sillä tungin lääkärin muinaisesta kiellosta huolimatta valkosipulin palan paperin sisässä sieraimeeni hetkeksi. Luonnon antibioottia, näes. Aikoinaan kökötin vastaanotolla itkevien lapsosten keskellä valkosipuli korvassani. Hävetti ja nauratti.

Kun lääkäri kaivoi korvaani juuttuneen valkosipulinpalan pinseteillään pois, hän antoi määräyksen: ei sitten enää vihanneksia korviin! Mutta minä en näköjään opi. Tai sitten olen vain tottelematon, kuriton ihminen.

Kun napotin äskettäin keittiön pöydän ääressä höyryä hengittämässä, kuuntelin samalla psalmeja pikkusoittimestani. Ensimmäiset sanat, jotka sieltä kuuluivat, olivat hauskat: "Yönhetkelläkin nousen sinua kiittämään..." psalmista 119. Niin Herra, yölläkin haluan kiittää sinua, jos en saa unta.

Ehkäpä Jumala haluaa kuitenkin sanoa minulle jotain, jos pitää hereillä. Niin kävi tänä aamuna. Olen unelmoinut oikein urakalla samalla, kun olen kiskonut suolavettä sieraimiini, kurlannut, voidellut hengitystä avaavia tököttejä nenäni alle paksuja kerroksia - vaikka en ole haistanutkaan niitä.

Unelmoin siitä, mitä tahtoisin tehdä tulevina aikoina. Monia vuosia olen kysellyt omaa paikkaani ja tehtävääni. Ja koko ajan olen saanut tehdä juuri sitä, mitä sillä hetkellä on ollut ihaninta minulle.

Naapurin Eskil-kissa on näköjään menossa aamuvartioon leikkimökkimme alle. Se tähyilee tarkkaavana ympärilleen, josko näkyisi lintuja tai muuta huomion arvoista.

Palan innosta ajatellessani vaikkapa "tyttöiltaa". Se olisi sellainen, että ala-asteikäiset tyttöset tulisivat kotiini silloin tällöin kavereineen. Pari tyttöä voisi tulla aina ennen muita, ja he voisivat tehdä vaikkapa pikkuleipiä kanssani ja keittää teetä, kunnes toiset tulevat.

Sitten tytöt voisivat jutella keskenään asioista, jotka heitä kiinnostavat. Kuten pojista, kavereista, vaikeista ja iloisista asioistaan. Minä voisin olla vain mukana. Haluasin puhua heille siitä, mistä he haluaisivat jutella. Luulen, että heistä olisi vain mukava, kun aikuinen istuisi paikalla, heitä varten.

Voisimme kirjoittaa runoja, laulaa, veisata, kertoa tarinoita. Voisimme rukoilla sellaisen puolesta, jolla on sydänsuruja. Voisimme kiittää Taivaan Isää iloistamme.

Tuollainen olisi minusta ihanaa!

Olisi suloista olla aikuinen, mummo tai täti, jonka luokse varttuvat tyttöset voisivat tulla juttelemaan siinä iässä, kun "vanhemmat eivät ymmärrä mitään". Olenhan jo ennemmin mummoikäinen kuin äidin ikäinen tyttösille.

Joskus voisimme kutsua tyttöjen äidit mukaan, leipoa heitä varten jotakin. Tai kirjoittaa äideille runon tai tarinan. Se olisi sellainen kaikenikäisten naisten juttu.

Sekin olisi minusta tosi tärisyttävän mielenkiintoista!

Haluaisin tehdä sellaista, että ihmiset saisivat lohdutusta ja kokisivat, että on joku, joka välittää. Enhän minä itse ole mikään toisten "välittäjä", mutta olen saanut "katsoa ja maistaa, että Jumala on hyvä". Saan itse paljon Jumalan rakkautta ja iloa Hänen kasvojensa edessä. Toivoisin voivani välittää sitä eteenpäin, sillä "en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa".

Sen takiahan myös kirjoitan. Vaikka tietenkin tämä on minusta hauskaa. Uskon, että Jumala haluaa antaa jokaiselle sellaisia tehtäviä, jossa ihminen on hyvä ja kokee osaavansa, onnistuvansa ja saa palkaksi ilon siitä.

Joskus Jumalan palveleminen tai ylipäänsä uskonelämä mielletään ikäväksi. Ajatellaan, että sellainen on erityisen hurskasta ja Jumalaa miellyttävää, kun teemme jotain tosi kurjaa ja mänttiä. Oletamme Jumalan olevan sadisti, joka nauttii ihmisten kiusaamisesta.

Niin ei ole. Hän vain odottaa, että saisi olla meille armollinen. Sitä hän voi olla, kun minä ja sinä nöyrrymme Hänen eteensä ja sanomme: tapahtukoon sinun tahtosi. Sen jälkeen alkaakin elämä vähitellen muovautua oikeaan suuntaan.

Jumalasta emme voi puhua ilman Poikaa, Jeesusta. Ei ole mitään pelastusta eikä tietä Jumalan pyhien kasvojen eteen ilman Jeesusta. Kun uskomme Jeesukseen, tunnustaudumme Häneen, kuten kirjoitin jonain päivänä, hän tunnustaa myös meidät Isänsä edessä. Silloin Jumala näkee meissä vain Poikansa synnittömyyden.

Kun Jeesus-Kuningas istuu kerran Isänsä oikealle puolelle kirkkautensa valtaistuimelle, hänen eteensä kootaan kaikki ihmiset, ja tapahtuu erottelu. Voit lukea siitä Matteuksen evankeliumin 24. luvusta, 31.jakeesta eteenpäin. Silloin Kuningas sanoo muun muassa näin: "Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti."

Haluan ehdottomasti olla mukana tuossa joukossa! Sen tähden haluan tunnustautua Jeesuksen omaksi jo nyt. Kuoleman jälkeen se on myöhäistä. Kaikki eivät suinkaan pidä ehdottomuudesta, mutta keskitietä ei ole. Syntejä ei viedä selän takana Jumalan valtaistuimen eteen, kuten moni yrittää.

Aamu on valjennut. Lähden terveyskeskukseen hetken kuluttua. Saapa nähdä, ketä Herra tahtoo minun siellä tapaavan. Ainakin voin rukoilla näkemieni ihmisten puolesta.

Vielä on kerrottava eilisestä työpäivästä jotain. Eräs äiti kertoi lapsensa sanoneen koulusta tultuaan: "Arvaa, äiti, kenet näin koulun pihalla? Paulan! Se ei olekaan kuollut!"

Samoin kertoi toinen äiti tyttärensä pohtineen: "Paula on varmasti kuollut!" Äiti oli vakuutellut, että tuskin sentään. Lapsilla oli ollut puolueita asian tiimoilta. Ymmärsin kuitenkin, etteivät he toivoneet minun olevan hengiltä! Jotkut sanoivat ikävöineensä minua, kun olin pois.

Rynnistän siis apua hakemaan, että jaksaisin pysyä elämässä mukana.
Iloa päivääsi, arvoisa lukijani!

jk. Pari tuntia myöhemmin. Poskiontelot tukossa, antibioottia, loppuviikko sairauslomaa.