18.02.2010 - Tuli takkaan pakkasta torjumaan!

-20 astetta meidän mittarissa, onneksi seinien ulkopuolella.

Leivon sämpylät nousemaan. Pakotin itseni puuhaan, sillä en saa tätä nykyä mitään konkreettista aikaiseksi. Ehkä ei tarvitsekaan, mutta itseäni se harmittaa.

Viime viikolla leikkasin tosin Arin tukan, ja sen jälkeen kävimme jopa kuppilassa pyörätuolin kanssa sairaalan kellarin kautta. Sen jälkeen olinkin ihan puhki. Olen ymmälläni uupumuksestani. Mutta eipä minulla ole koskaan ollut mahdollisuutta jäädä sitä potemaan, nyt teen sen.

Areenalla -kirjassa siteerataan Shakerpearea:

"Sitten tulee ihmisten puuhissa käänne,
joka tulvan ajamana johtaa onneen."

`Tälle löytyy vastine hengellisessäkin mielessä. Kun kuka tahansa Jumalan lapsi päättää astua Jumalan ehdottoman kuuliaisuuden tielle, pimeyden vallat tekevät kaikkensa saartaakseen hänet. Nousee uusia esteitä ja tottelemisen mahdollisuus näyttää yhä toivottomammalta.

Silloin, kun kaikki näyttää mustimmalta ja toivottomimmalta, ei missään nimessä pidä antaa periksi. Tuollainen huokaileva alistuminen pettää pian. Samoin tuijottaminen vaikeuksiin hukuttaa meidät.

Meidän on katsottava päättäväisesti mahdottomalta tuntuvien vaikeuksien ohi Herraan. Hänen apunsa saavuttaa meidät, vaikka se tuleekin usein viime hetkellä. - - Hän saattaa näyttää viipyvän, mutta elävässä uskossa odottavalle sielulle Hän ei tule koskaan liian myöhään.`s. 26.

Tänä aamuna, kun rukoilin, näin itseni kulkemassa Jeesuksen perässä. Jeesus kantaa omaa ristiään, piestynä, runneltuna ja syntiemme painamana. Minä kuljen hänen perässää omaa ristiäni kantaen.

Tein juuri siten, kuin ei pidä tehdä: Sen sijaan, että katselisin Jeesusta, mietin vain koko ajan omaa ristiäni ja yritän ratkoa tukalia kysymyksiäni. Kuitenkin tiedän, että vastaus kysymyksiini ei löydy erittelemällä ristini kokoonpanoa ja salaisuutta. Vastaus löytyy vain Jeesukselta. Häneen minun on katsottava, kuultava hänen äänensä.

Eilen juttelin joidenkin ystävieni kanssa. Jokainen heistä ilmaisi jossain vaiheessa tuntevansa syyllisyyttä. Tekemisistään, tekemättä jättämisistään, siitä vain, että ylipäänsä on olemassa. Syyllisyys ei jätä rauhaan. "Jos olisin sellainen tai tällainen; jos vain jaksaisin; jos vain pystyisin pitämään suuni kiinni; jos kykenisin..." Loputon on syyllisyytemme taakka.

Kalevi Lehtinen kertoi tutkimuksista, joissa on selvitetty syyllisyyden ongelmaa. Itse hän totesi realistisena yhteenvetona: tunnemme syyllisyyttä, koska olemme syyllisiä.

Jos emme tule syyllisen ja syntisen paikalle, emme tarvitse myöskään armoa. Vain armoa ja anteeksiantoa tarvitseva tulee Jeesuksen luokse. Sairaita varten hän tuli, syntisairaita. Meitä hän voi auttaa. Terveet eivät tarvitse Jeesusta, ei heitä voi parantaa, sillä he eivät tarvitse parantamista, eivät hae edes apua. Vain syntiset, syylliset ihmiset tarvitsevat.

Meille Jeesus sanoo: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon."

Lisäksi Jeesus lupaa rauhan, jota maailma ei voi antaa. Maailma (tarkoittaa ihmistä ilman Jumalaa) ei tiedä mitään rauhasta, jonka vain Jeesuksen luokse tulevat syntiset ihmiset voivat saada, kun saavat syntinsä anteeksi. Se pitää kokea itse, sitä ei voi tietää eikä tuntea muuten, kuin tulemalla Jeesuksen eteen.

Omenankin maun tuntee vain se, joka haukkaa siitä ja maistelee sen makua. "Maistakaa ja katsokaa, kuinka hyvä hän on." Tämä asia tuli minulle selväksi, kun tulin uskoon 27 vuotta sitten. Liian usein edelleen unohdan Jumalan avun.

Aurinko nousee vähitellen. Lumikinokset eivät järky tässä pakkasessa, lämpöä tarvitaan vielä paljon.

Vähitellen minulle alkaa hiukan raottua tie, jota minun tulee edetä. Toinen huone pimenee, toiseen syttyy valo. Askel askeleelta hyvä Jumala johdattaa oman suunnitelmansa tietä. Rukoukseni on paljolti pelkkää huokailua ja ahdistusta, mutta Jumala on kielitieteilijä, joka on luonut ihmisen, joten hän osaa tulkita kaikkia kommunikoinnin muotoja.

Toivon tänään saavani Redpathin suomennetut kirjat, jotka Jyrki onnistui bongaamaan minulle huutonetistä. Tiedän jo etukäteen, että niistä saan avaimia tuleviin päiviin, omaan kasvuuni ihmisenä.

Isobel Kuhn opettaa kirjoissaan, että hän etsi joka päivä Raamatusta sanaa itselleen, kun hän luki sitä. Sitten hän pitkin päivää eli saamastaan sanasta.

Erääna aamuna rukoillessaan ja Raamattua lukiessaan Isobel sai sanan, että Jumala varjelee häntä ja tuo hänet takaisin. Hän ei ymmärtänyt tuota, sillä hänen piti tehdä vain muutaman viikon matka. Kiinassa oli sotatila tuolloin, ja matka kestikin puoli vuotta. Monta kertaa tuon matkan aikana Isobel vetosi saamaansa sanaan, ja lopulta Jumala vei hänet turvallisesti takaisin asemapaikkaan.

Ilolla odotan tämän päivän tuomia haasteita. Jumalan siunausta sinunkin päivääsi, arvoisa lukijani!