20.01.2010 - Valon pilkistyksiä pimeydestä huolimatta

Pakkanen kiristyy

Sekä eilen että tänään kävelin 10 km. Viima on kolisutellut luitani, mutta pukeutumalla sopivasti olen tarennut. Lähtiessä pitää olla vähän vilu, silloin vaatetus on sopiva.

Makailin Arin vierellä tänä iltana sairaalassa ja katsoimme ensi kertaa Joyce Meyerin ohjelman. Se on jäänyt aiemmin katsomatta, koska puhe on englantia, enkä useinkaan jaksa lukea ääneen. Minusta se on vaikuttanut valmiiksi hihitetyltä ohjelmalta, mutta sitä se ei ollut.

Meyer opetti tuttua tuhlaajapoikavertausta, tai paremminkin hänen vanhempi veljensä oli aiheena. Veljellä oli asioita, joita hän ei antanut anteeksi. Hän ei suostunut lähtemään sisälle taloon, sillä hän oli vihainen.

Juhlat pidetään, olitpa sinä siellä tai et, Meyer hehkutti. Hän arveli, että kuulijoissa on monia isoveljiä ja -siskoja, jotka elävät anteeksiantamattomuudessa. Hän aikoi osallistua juhliin, ja minä myös. Aikomukseni on mennä sisälle, eikä jäädä katkeruudessa pyöriskelemään. Jumala auttakoon, etten jää ulkopuolelle.

Anteeksiantamaton ihminen laskee tekemiään hyviä töitä. Hän vertailee, mitä toinen on saanut, ja mitä itse on jäänyt vaille.

Meyer osoitti kuulijoille, että Jumala puhuu heille juuri. Hän tahtoo, että annamme anteeksi ja menemme sisälle, sillä juhlia ei peruuteta, vaikka olisin kuinka vihainen, enkä aikoisi mennä.

Huomenna olisi kolme eri mahdollisuutta osallistua rukousiltaan. Vaikuttaa siltä, että pidän Arin kanssa sellaisen kahdestaan. Tänäänkin Ari sai ja joutui toimimaan sielunhoitajanani, kun vuodatin sydäntäni hänelle itkun kera. Arin merkitys on minulle korvaamaton. Rakkaus on paljon syvempää kuin pelkkä tunne. Se on vierellä pysymistä, vaikka toinen olisi tunkiossa. Ari ei pääse minua pakoon, mutta ei hän vaikuta haluavankaan, mitä monesti ihmettelen.

Raamattu puhuu kaidasta tiestä. Jos en putoa toiselle puolelle ojaan, vaarana on, että luiskahdan toiselle. Ainoa tapa välttyä ojaan valumiselta, on valvoa tilaani.

Eilinen puhuja toi esille mahdollisia merkkejä siitä, mistä voimme päätellä olevamme penseitä kristittyjä, eli oja häämöttää:
-rukouselämä ei kiinnosta
-Raamattu ei kiinnosta, kaikkea muuta luen paljon enemmän
-ehtoolliselle ei tee erityisemmin mieli
-en kaipaa uskovien yhteyttä

Puhuja oli saanut näyn tapaisen, jolla hän selitti, mitä tarkoittaa, että Jumala oksentaa penseän ihmisen ulos suustaan. Jumalan seurakuntaan kuuluvat uudestisyntyneet, Jeesukseen uskovat ihmiset ohi näkyvien seurakuntarajojen. Nämä yhdessä muodostavat Kristuksen ruumiin, Kristus on pää. Jos syömme jotain sopimatonta, voimme pahoin, ja oksennamme ulos pilaantuneen ruuan. Sen jälkeen olomme tervehtyy.

Jumala oksentaa ulos penseän ihmisen samalla lailla. Kristus-ruumis voi huonosti, ellei näin tapahtuisi. Mutta Jumala ei silti tahdo hylätä ketään, vaan haluaa, että heräisimme penseydestämme.

Raskaat asiat ovat laittaneet minut tutkimaan itseäni pohjia myöten. Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka. Minäkin haluan sitä. Jumala hylkää minua, vaikka olen epäonnistunut. Menen hänen luokseen aina uudestaan, että saan anteeksi ja armon jatkaa elämääni iloiten.

Tätä on kristillinen usko. Epäonnistunut saa armon. Jumala armahtaa syntisen, joka tulee hänen luokseen. Eri asia on, kykenemmekö me ihmiset armahtamaan toisiamme. Minä tahdon tehdä niin. Itsensäkin pitäisi voida armahtaa.

Raamattu kertoo karmivan esimerkin, miten käy ihmiselle, joka ei anna toiselle anteeksi, vaikka itse saa ylettömän suuren velan anteeksi. Sellaiselle ei ole enää armoa. Matt 18:23-

Isä meidän -rukouksessa pyydämme: Anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Saan siis sen mukaan, miten itse toimin.

Hartauskirjassa sanotaan, että Jumala tahtoo antaa hedelmällisen työn meille, mutta sitä ennen hänen täytyy särkeä sisimpämme. Esimerkkinä oli Joosef. Itsekin olen särkymiskoulussa, lähes palasina. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, viheliäiseksi ja huonoksi. Se on tietysti pelkkä totuus minusta. Ei ihminen voi muuta ollakaan, vaikka yleensä kuvittelen itsestäni kaikenlaista. Tällaisena saan tulla Jumalan syliin.

Hyvin usein mieleeni nousee Daavidin sana: Tahdon langeta Jumalan käsiin, ihmisten käsiin en tahdo jäädä. Niin minäkin. Jumala minua auttakoon. Ja kyllä hän auttaa, koska lupaa Sanassaan sen.

Kirkaskasvoinen mies teeveessä puhui lähetystyöstä, sen voitoista ja kärsimyksistä. Hän luki minua rohkaisevan Raamatun kohdan lopuksi:
"Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa,
vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita.
Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne.
Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin;
mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa.
Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?
Ja "jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?"
Sentähden, uskokoot myös ne, jotka Jumalan tahdon mukaan kärsivät, sielunsa uskolliselle Luojalle, tehden sitä, mikä hyvää on." 1 Piet 4:12-

Nyt on syytä mennä levolle. Hyvää yötä, arvoisa lukijani. Kiitos seurastasi!

jk. Anteeksi, jos teksti on kankeaa, sillä olen uuvuksissa.