18.01.2010 - Kyläluudan päivä

Pakkasta alle kymmenen astetta.

Olen väsynyt, joten vain pieni katsaus päivään tänä iltana.

Aamulla kirjoitin opettavaisen sadun, josta innostuin niin, etten huomannut ajankulua ja meinasin myöhästyä kylästä. Laitan sadun sivuilleni, jahka se on valmis.

Vein autonperästä monta kassia tavaraa kirpputorille ja karautin kalarantaan autolla. Siitä kävelin uimaan avannolle kylmässä viimassa. Kaksi veljeäni soitti uimareissun aikana, ja kävimme rakentavia tilannekatsauskeskusteluja. Veljeni ovat selkärankaisia, luotettavia miehiä ja sanovat rehellisen mielipiteensä, jos ja kun sellaisia kyselen. Ja minä kyselin tänäänkin.

Köröttelin seuraavaksi Letkutielle ystäväperheeseen kylään. Siellä odotti herkullinen kalakeitto, jota ahmin kaksi lautasellista, eikä leipäkään jäänyt syömättä. Aluksi lauloimme komeasti ruokavirren, koko poskella, kuten talon isännällä on tapana sanoa.

Naisten kesken pidimme raamattuhetken. Rouvat itse eivät näy kuvassa, sillä vaatimattomuutensa vuoksi he eivät edes tulleet ajatelleeksi moista. Keskustelimme vaikeista asioista. Nauroimme ja puhuimme myös kirjoittamisesta, joka siis ei kuulu vaikea-sarakkeeseen.

Rupattelun jälkeen kahvi maistui mainiolle, ja toisen kupillisen päälle rukoilimme. Kiitos isäntäväki, kiitos ystävyydestänne. Se on kallisarvoinen lahja.

Oli aika lähteä luistattelemaan auton kanssa kotia kohti. Mutta ennen kotiin menoa kävin vielä Petrin luona. Sielläkin ruokapöytään, ja taas miehen valmistama ateria. Tällä kertaa maukasta makaroonilaatikkoa. Kiitos Petri!

Katsoimme Petrin kanssa hänen tallentamansa ohjelman alzheimerin tautia sairastavasta perheestä. Sanon perheestä, vaikka vaimo sairasti, mutta mies suri ja kärsi vierellä enemmän kuin vaimo ymmärsi ja kykeni. Ohjelmassa oli tuttuja elementtejä minullekin, vähän liikaakin.

Puhuttelevaa ja koskettavaa oli miehen rakkaus vaimoaan kohtaan. Ulkopuolinen ihminen näkee vain vakavasti sairastavan ihmisen. Mutta puoliso tuntee hänet kaukaa, suojelee ja huolehtii. Näin kuuluu ollakin. Miehen murhe oli vilpitöntä ja aitoa, kun vaimo kuoli.

Matkalla kotiin sattui ihana tapaus. Arin sisko soitti, hän oli ollut Arin luona päivällä. Hän kysyi, onko Ari puhunut viime aikoina sanoja. Ei ole, minä tiesin. Sisko kertoi, että päivällä Ari oli sanonut joo, johonkin mitä siskonsa kysyi. Sitä tämä ei ollut ihmetellyt sen kummemmin. Joo-sana on helppo sanoa. Mutta kun sisko oli sanonut jotain, Ari oli kysynyt: mitä. Heli oli siitä häkelynyt. Hän sanoi, ettei hän ole vuosiin kuullut Arin sanovan mitään sanoja.

Joskus vuosia sitten olisin ollut varma, että tällä siunaamalla Ari paranee, tai vähintään huomenna. Mutta enää en odota mitään äkillistä, vaikka sellaistakin voi sattua. Kun menin Arin luo illalla, arvelin, ettei hän illalla ainakaan mitään kykene puhumaan. Illalla väsymys on suurempi kuin päivällä. Mutta ilon tuo asia synnytti sydämessä.

Ja Ari oli räkäinen, mutta kohtalaisen virkeä. Naureskeli, kun kuuntelimme Isyyspäiväkirjaa, ja katsoimme sen jälkeen Tapani Suonton opetuksen. Rukolimme ja köpötin kotiin.

Jumala on puhunut minulle tänään monista asioista. Pyysin aamulla raamatunkohtaa Herralta, kun rukoilin erään ystävän kanssa. Ja sellaisen sain, Joh 12:24-26:

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.
Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.
Jos joku minua palvelee, seuratkoon hän minua; ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva. Ja jos joku minua palvelee, niin Isä on kunnioittava häntä."

Sekä toisen kohdan, Joh 13:16:
"Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi."

Näissäpä onkin miettimistä yön yli.
Hyvää yötä, arvoisa lukijani.