08.01.2010 - Vasten tuulta ponnistain!

Kylmin aamu tänä talvena.

Töistä tullessani makasin sängylläni ja selasin vanhaa Kodin kuvalehteä. Siinä oli asiallisia ja kevyitä juttuja, jotka eivät rasittaneet väsynyttä sieluparkaani.

Monta päivää on mielessäni soinut vanha lastenlaulu. Löysin sen sanat pyhäkoulun laulukirjasta.

Tuolla keinuu pieni pursi
vasten tuulta ponnistain.
Merimiesten mielen mursi
myrsky, joka raivoaa.

Onko heillä pelastusta
onko toivoo ollenkaan?
Myrsky-yö on sysimusta
mielet säikkyy pelosta.

Silloin näkyy aaltoin päällä
hahmo kirkas, liikkuvan.
Purressansa miehet täällä
joutuu kauhun valtahan.

Tuttu ääni lausuu heille:
"Minä oon, siis rauha vaan!"
Sydämille järkkyneille
uusi toivo tarjotaan.

Herran purteen astuessa
myrsky taukoo, tyyni saa-
Aamuruskon koittehessa
venhe rannan saavuttaa.
-Mikael Nyberg

Sanat ovat hiukan erilaiset muistissani, mutta pääasia on sama. Ensin on kauhu ja pelko. Onko kaikki toivo mennyt? Sitten Jeesus ilmestyy, ja pimeyteen tulee valo ja toivo.

Toivoa kaipailen. Se on olemassa, mutta väsymys sumentaa sisäistä näköäni. Minulta menee kuulokin, kun olen uupunut. Tänä iltana olen sitä.

Olin tärkeässä keskustelupalaverissa tänään. Rukoilimme alussa ja lopussa. Sain keskustella myös tuttavani kanssa mieltämme painaneista asioista. Järkytyin siitä, että väärinymmärrykset välillämme ovat johtuneet tyystin kykenemättömyydestämme puhua tai järjestää aikaa siihen.

Toisen olisi vain tarvinnyt kysyä "Saanko auttaa?" tai toisen "Voitko auttaa?" niin asiat olisivat sujuneet kuin vettä vaan. Miksi on niin vaikea avata suutaan oikeaan aikaan? Raamatussa sanotaan, että "Kultaomenia hopeamaljassa ovat sanat sanotut aikanansa". Allekirjoitan tuon Sananlaskujen kohdan paksulla tussilla.

Olen harmistunut itseeni. Minä muka luulen välillä olevani paraskin puhuja-asiantuntija tai se, joka kyllä taitaa selvittää asian kuin asian. Silkkaa pötyä ja luulottelua ynnä itseni korottamista tuollainen lööperiluulemus. Jos olisin vikkeläkinttuisempi, kävisin potkaisemassa itseäni takalistoon.

Tällainen itsensä läimiminen puolestaan on ylpeyttä. Minun on välillä vaikea nöyrtyä olemaan vain tavallinen syntinen, erehtyväinen ihminen, jonka pitää pyytää anteeksi ja myöntää olleeni väärässä. Tahtoisin olla erehtymätön. Siis sellainen, jota vain kehutaan. Mutta se ei toisi oikeutusta ihmiselle. Jeesus olisi turhaan kuollut, jos minä tai joku muu ihminen olisi aina oikeassa, ei tekisi virheitä. Sitä paitsi liika kiitos ylpistää mielen ja nokka nousee.

Äskettäin lukemani Seljan tytöt -kirja ärsytti minua uskon asioiden vääristelyllä. Siinä eräs tytöistä rukoili. Jumala ei muka vastannut hänelle, kun hän ei saanut mieleistään vastausta. Jumala pienennettiin ihmisen kokoiseksi, kuten usein tapahtuu. Selitetään, että jos Jumala olisi olemassa, hän tekisi niin tai näin.

Jumala vastaa aina. Toisinaan hän vaan sanoo EI tai ODOTA. Jos me muka-viisaat emme saa mieleistämme vastausta ja mieluiten välittömästi, se muka kertoo, ettei Jumalaa ole, tai hän ei vastaa. Tässä mielentilassa mieleeni tulee itseni lisäksi muitakin, joita pitäisi potkaista. Tai lyödä ja hyppäjyttää, kuten Ari sanoisi, jos pystyisi puhumaan.

Minun ei tarvitse puolustaa Jumalaa. Hän pitää itse kunniastaan huolen. Ja hän on se, joka on lähettänyt minulle Puolustajan, Pyhän Hengen. Jumala ei muutu meidän viisasteluistamme tai kuvitelmistamme, vaan hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hirvittää ajatella niiden ihmisten kohtaloa, jotka pilkkaavat Jumalaa ja luulevat, ettei hän näe, kuule tai vastaa heidän rienaukseensa. Se päivä tulee, ja Jumala armahtakoon meitä kaikkia silloin.

Hän armahtaakin meitä. Mutta vain Poikansa tähden. Ei sen tähden, että me olisimme sen ansainneet tai olleet uskollisia. Emme me ole sitä. Hän armahtaa, koska hän rakastaa meitä niin paljon, ettei voi kieltää taivasta keneltäkään, joka turvautuu Jeesuksen sovitukseen ja on tarttunut Jeesuksen tarjoamaan Elämään. "Jolla Poika on, sillä on elämä. Jolla ei Poikaa ole, sillä ei ole elämää."

Tänä aamuna pistin rillit laukkuun ja marssin kuin marsilainen pää kaulaliinojen peitossa neljä kilometriä uimaan avantoon. Pakko mennä, sillä meri piti nähdä tässä pakkasessa. Vesihän oli edelleen puolisen astetta, mutta lampi oli vähän pienentynyt laiturin ympärillä. Hiivin varovasti laiturilla nykyisin, sillä huhtikuinen liukastuminen laiturilta mereen jätti ikävät vammat olkapäähäni. Joka öinen jomotus siitä seurasi.

Töiden jälkeen olin kuin uitettu rakki. En uimisesta vaan syvistä keskusteluista johtuen. Ei puhettakaan Arin luo menosta. Soitin sairaalaan ja luuri laitettiin Arin korvaan, niin että sain puhua muutaman sanan hänelle.

Tero häipyi kavereiden kanssa jonnekin. Jo aamulla pidin takassa tulet, joten nyt vain kynttilöillä lämmittelen huonetta ja juon pian teetä.

Hyvää viikonloppua sinulle, arvoisa lukijani. Kunpa se olisi levoksi meille jokaiselle.

JK. Kumpulan Markulla oli mielenkiintoinen juttu blogissaan. Hän oli käynyt tapaamassa satavuotiasta kotikylänsä miestä. Luepa, jos kiinnostaa.