04.01.2010 - Lumikengätkö esiin?

Pakkasta vähän alle 10 astetta. Lunta tupaan, tai ainakin ulkopuolelle.

Olen alkanut vedellä pitkiä unia. Yli kymmenen oli kello tänäänkin, ennen kuin pungersin ylös sängystä. Päätä särki, vaikka krapulasta ei ollut tietoakaan. Kahvi sen sijaan teki tehtävänsä, ja elvyin hereille.

Olen kiitollinen loma-ajasta. Kotona olo on virkistänyt minua (kuten edelliset lauseet osoittavat). Lepo, rauhoittuminen ja kotiolo on ollut tarpeen. Peruskuvioissakin on tekemistä tätä nykyä: sairaalaan, kauppaan, sähköpostin tutkailu ja kirjoittaminen.

Kolmen maissa ryhdistäydyin. Vaihdoin päivävaatteet ja rupesin töihin. Katsoin kotimaisen elokuvan netin kautta! Kyseessä on Lupaus -filmi, joka kertoo lottatyöstä sodan aikana. Se oli surullinen ja kamala, siinä rajoilla, että pystyin katsomaan. Onneksi sentään rakkautta ja romantiikkaakin oli, kuten elämään kuuluu kaiken kauheudenkin keskellä.

Samaan aikaan mietin omiani sen verran, että sain purkaa käsityötäni koko ajan. Vauvan nuttu alkaa valmistua. Ompelin sivusaumat tiiviisti kiinni. Ihmettelin, mihin hihat on muka tarkoitus kiinnittää. Selvisihän se, ja sitten vaan purkamaan sivusaumoihin aukkoja. Olin ommellut niin hyvin, että vahingossa tein reiän selkäosaan. Sen arvaa. Seuraavaksi ompelin hihan väärinpäin. Ja tiukasti sittenkin. Sitten taas purin.

Läpi myrskyn ja tuulen taivalsin Arin luo. Kinokset eivät minua estäneet. Aria nauratti, kun sanoin, että rukoileeko hän joka päivä, että tulisin, sillä en voi olla pois hänen luotaan. Niin hän taitaa tehdä.

Iltahoitaja sanoi nähneensä, kun kaksi poikaamme kävivät vaimojensa kanssa Arin luona joulunpyhänä. Vävyä oli siis jälleen luultu meidän pojaksi sen sijaan, että olisi yhdistetty Terhi meidän tyttäreksi. Tuo naurattaa meitä kovasti. Terhi on valinnut veljiensa tapaisen miehen. "Jokku ei ikinä opi", oli tyttären nauruinen kommentti, mikä kirvoitti Arin nauramaan yskimiseen asti.

Yläkuvassa on sairaala, jossa Ari on viettänyt jo vuosia. Hänen ikkunansa on oikeassa reunassa, kolmas ylhäältä päin. Ikkuna avautuu kotiin päin. Se tuntuu lohdulliselle. Rakennukseen mennään vasemmasta päädystä. Taivaassa viimeistään selviää, mikä tarkoitus Arin sairaudella on. Nyt voimme vain arvailla ja luottaa Jumalaan.

Kännykkäni vetelee viimeisiään. Se ei jaksa soida enää. Pidän toki hiljaisuudesta, mutta kännykän soimisen suhteen en olisi niin jyrkkä päiväsaikaan. Ostan uuden kännykän, sitten kun jaksan. Nyt en taida jaksaa ajatella sellaista. On tärkeämpiä asioita mietinnässä.

Virsi 303, kuudes säe, sinulle, arvoisa lukijani, saatteeksi tulevaan yöhön:
Turhat huolet jääkää
Jeesus tahtoo häätää
murheet maailman
kääntää omillensa
heidän parhaaksensa
kaiken vaikean.
Vaivoihin jos joudunkin,
kuormani hän kaikki kantaa
kiitosmieltä antaa.