24.09.2009 - Teron kanssa lenkillä, taas!

Kaunis sää, aurinkoa ja raitista tuulta.

Kivenheiton päässä kotoamme on Edvinin polku. Se on hiljattain edesmenneen Edvin Hevonkosken aikaan saama lenkkipolku. Sen varrella on Edvinin hitsaamia tai aiemmin puusta tehtyjä patsaita tms. On siellä Tarja Halosesta kuten myös miehestään isot pääpatsaat vai miksi niitä mahdetaan nimittää. Aleksin Kiven seitsemän veljeksen hahmoja on myös runsaasti, veljekset seisomassa kiven päällä härkää paossa.

Tuon Edvinin polun kävimme Teron kanssa kiertämässä tänään kaksi kertaa sauvoja heilutellen. Toivon, että minuun iskee sellainen hapen tarve, että lähden jatkossakin. Säälittää pikku-Teroa yksin laittaa pimeään, joten se on yksi motiivini lähteä lenkkiseuraksi. Mutta pahaa ei tee kuntoilu meikäläiselle, se on selvä.

Tänään kävi samoin kuin eilen. En ehtinyt aamulla uimaan. Mutta ehdin jälleen töihin, joten onhan sekin jotain. Töiden jälkeen kirmasin uimaan ja sieltä Arin luo. Alan elää vasta, kun pitäisi mennä nukkumaan. Olen perinyt tämän lapsiltani!

Käytän Arista usein ilmaisua "virkeä", mutta se sattuu kuvaamaan häntä osuvasti. Näin Arista unta viime yönä. Olimme hakemassa Arille töitä. Ari istui pyörätuolissaan samassa kunnossa kuin nytkin. Nainen kysyi, mitä työtä Ari on ajatellut. Ari vastasi vähän käheällä äänellä: "Hotellialalta!" Eukko alkoi kimittää, ettei se mitenkään sovi tms.

Minusta unella oli sanoma. Ihmiset ajattelevat, ettei Ari voi parantua, ettei hän nouse tuosta mitenkään. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Ei Jumalan voima ole tänä päivänä yhtään vähäisempi, kuin se oli silloin, kun Jeesus sanoi halvaantuneelle: "Ota vuoteesi ja käy!" Odotan, että Jeesus sanoo jonain päivänä Arillekin nuo sanat.

Raahasimme Teron kanssa pari isoa pelakuuta autokatokseen, kuten kuvasta näkyy. Voi tulla pakkasyö, ja toivon, etteivät pelakuut palellu. Aion leikkoa kukat maljakkoon ja Tero saa viedä purkit rankoineen kellariin huomenna. Harmittaa, kun pakkanen tulee aina kesken kukinnan.

Puhuimme ystäväni kanssa kerran siitä, miten pakkanen tuhoaa kesäkukkaset, kaikki jää lumen ja talven alle. Hän sanoi, että se on jotenkin lohdullista, armollista. Olen miettinyt tuota usein. Niin se on. Kun pakkanen vie kukat, saa lopettaa niiden kastelun ja häärimisen ulkona. Saa siirtyä sisälle lämpimään.

Tuo on samalla kuvaus myös kuolemasta. Kun näkyvä kuolee ja kuihtuu, on levon aika. Kun sipuli on peitetty multaan syksyllä, se odottaa uutta kevättä, uutta heräämistä.

Kristinusko on hyvin lohdullista uskoa Luojaan ja Vapahtajaan. Kuolema tuokin elämän. Näkyvä häviää, eikä se voikaan elää ikuisesti. Mutta näkymätön meissä voi elää jo sisimmässämme täällä, eikä se koskaan kuole.

Lapsuuden ystäväni viettää puolivuosisataisjuhliaan viikonloppuna. Menen huomisiltana töiden jälkeen Nivalaan, mökille yöksi. Lauantaina menen ystävääni tapaamaan, ja palaan saman päivän iltana kotiin.

Huomenna on ykkösten pyhäkoulun vuoro, ensin poikien, sitten tyttöjen. Joosefin tarina jatkuu. Veisaamme virren 484, Luoja enkeleineen. Se on seuraavan päivänavauksen virsi koulussa, joten hyvä treenata sitä pyhäkoulussa myös. Laitoin virsikirjoihin merkkilangan oikeaan kohtaan. Muuten virren etsimisessä menee ikä ja terveys. Lapsille on tärkeää laulaa kirjasta, vaikkei lukea vielä osaisikaan. Siitä ne taidot alkavat karttua.

Poimin viimeiset karviaiset pensaista tänään. Niitä napostelemme Teron kanssa ja juomme teetä. On aika mennä nukkumaan.

Hyvää yötä, arvoisa lukijani!