21.04.2009 - Yksin eksyn

Tuulee, kolean näköistä. Tintit ja peipponen ruokailemassa.

Otsikko on kaksimerkityksinen. Ilman Jumalaa eksyn, mutta näköjään ei ole pihalta pois lähtemistä, ellen varaudu hukkateille joutumiseen.

Eilen pyrähdin luonnopuistoon, joka on 7 km päässä meiltä meren lähistöllä. Olen ollut siellä ennenkin, mutten yksin. Sää oli kolean tuulinen, mutta arvasin, että metsässä tarkenee. Metsä äänineen rauhoittaa.

Reitti oli selvästi merkitty. Siitä vaan pitkospuita ja polkua polkemaan peipposia kuunnellen ja karhuja kavahtaen. Jalkoja piti tosiaan tarkata, sillä polku oli pääasiassa tuollaista kuin alakuvassa.

Pysähdyin kahville männynkupeeseen aurinkoiselle paikalle. Lapsuudenystävä soitti sopivasti ja puhelimme syvällisistä asioista. Joku pariskunta ohitti minut siinä vaiheessa; ainoat ihmiset tuolla reitillä tuolloin lisäkseni.

Hetken päästä ohitin heidät, kun he tutkivat opastetta. Sitten tulinkin pitkospuille, joita ei voinut jalkojaan kastelematta ylittää! Suovesi peitti reitin ja vesi virtasi osittain pitkospuiden päältä.

Pariskunta saapui myös paikalle. Mies halusi heti palata ja kiertää toista kautta. Nainen oli sitkeämpi. Minusta ei tarvinne mainita, etten yleensä peräänny.

Nainen yritti ylittää suota kauempaa. Mies huuteli polulla kehotuksia palata. Itse koikuin kuivuneessa karahkassa, kun yritin keksiä, mihin jalan voi sijoittaa. Hyppelin mättäältä toiselle ja kerran uitin jalkani. Sukka kuivui nopeasti, eikä kengässä edes litissyt! Silmälasit vain heiluivat naamalla.

Pariskunta perääntyi ja palasi takaisin päin, ja minä ylpistyin hienosta saavutuksestani, kun löysin taas polun. Ei olisi pitänyt laatia vielä selostusta mielessäni.

Saavuin paikkaan, josta en ollut varma, minne lähteä. Kilmuilin 1,5 km polkua, kunnes päättelin, että väärä suunta. Oli evästä ja valoisaa, joten ei huolta. Mutta on paljon mukavampaa edetä, kun tietää, minne on menossa. Sama pätee hengellisesti. Miten turvallista on, kun päämäärä on selvä, vaikka päivän reitistä ei tiedä kuin seuraavan askeleen!

Palasin takaisin risteyskohtaan ja lähdin kolmanteen suuntaan. Kaikki näytti ihan vieraalta! Polku ei ollut kovin selvästi merkitty enää, ja jälleen tuli kahden polun risteys. Apua: kumpi on oikea suunta?

Siinä vaiheessa rukoilin jo Jumalalta apua. Miten voin olla näin tomppeli. Ei mitään suuntavaistoa. Auringosta en osaa suunnistaa sen enempää kuin kompassillakaan. Harmillisia muistoja on kouluajoilta, jolloin Helenan kanssa ihmettelimme kompassin kanssa sijaintiamme. Lopuksi totesimme, että sama lato on edessämme, jonka luota lähdimme kauan sitten.

Tuo muisto ei rohkaissut. Mietin jo, kenelle kehtaan (ei tarkoita viitsimistä vaan sitä, että hävettää tunnustaa tuon laatuinen töppäily) soittaa ja pyytää pelastuspartioita avuksi.

Onneksi ei tarvinnut sellaiseen ryhtyä. Päädyin metsätielle. Luonnollisesti vaistoni ei ilmaissut oikeaa suuntaa, mutta kilsan, parin tallottuani hikisenä eteenpäin tuli auto vastaan ja pysäytin sen kysyäkseni suuntaa.

Yleensähän tuollaisessa tilanteessa on jo suunnilleen autonsa vieressä, niin minäkin. (Kaupassa kysyn tuotetta, jonka vieressä juuri seison.) Pari sataa metriä enää, ja olin pelastunut hirvittävästä vaarasta jäädä karhujen, susien ja käärmeiden armoille. Avannnossa pulahtaminen teki terää tuon reissun päälle.

Kävin illalla vielä Arin luona. Hänellä oli jälleen vähän lämmönnousua, 37,2. Siis vain vähän, mutta hän rohisi ja oli huonovointinen. Katsoimme pari ohjelmaa seiskalta ja kuuntelimme Raamattua kasetilta. Aria ja itseäni rohkaisin sanomalla: "Nyt pidämme vain laivan asemissa. Myrskyn aikana mikään muu ei ole tarpeen kuin pysyä siinä missä on."

Illalla olin niin väsynyt, että uni pakeni. Työasioiden miettiminen tuollaisessa tilanteessa on viho viimeinen typeryys, ja siihenkin lankesin. Mietin, onko minusta enää mihinkään. Vastaus jäi epäselväksi.

Kun olin juuri tullut uskoon 26v sitten, eräs vanha mies sanoi: "Kun kaikki palaa ympäriltä, silloin seison Jumalan sanalla."

Siinä on minun toivoni, ja myös sinun.