15.02.2009 - Sunnuntaina yllätys jälleen

Pakkasta 4 astetta, lumisade alkoi aamupäivällä

Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti vähän yli kahdeksaan. Kännykkä oli jäänyt "vahingossa" päälle, ja sen soittoon heräsin. Sairaalasta soitettiin: Arilla lämpöä 38,4 ja on limainen.

Ari oli tulossa tänään kotiin, mutta kun vuori ei tullutkaan Muhammedin luo, lähti Muhammed vuoren luo. Keitin kahvit termospulloon, leivät ja Raamatun pakkasin koriin ja menoksi. Autolla tällä kertaa.

En voinut tietää, mikä odottaa, mutta ainahan sitä odottaa sellaista, mihin on tottunut, mistä on mielikuva ja kokemus. Odotin siis raahaavaa hengitystä, punaista naamaa ja muutenkin katastrofia. Sen takia Ari ei vaikuttanut huonokuntoiselta, kun näin hänet. Lämpöä 37,7, kun mittasin. Hengitys kulki ihan kohtuullisesti.

Hoitaja otti pikaserpin(crp=verikoe, joka osoittaa tulehduksen määrän: pitäisi olla alle 10, jos ei ole tulehdusta) ja kiidätti sen päivystävälle lääkärille. Tulos näytti 24. Päivystäjä ei suvainnut tulla potilasta katsomaan, vaan päätteli, että vanha vitsi, ja määräsi saman antibiootin kuin viimeksi.

Kyseessä voi olla vaikkapa virus, jonkinlainen flunssa. Huomenna oma lääkäri tarkistaa tilanteen.

Rukoilimme Arin kanssa, join kahvit ja laitoin petin kolmesta tuolista itselleni. Ari nukahteli ja mä tein mitä oli tarpeen. Kun hoitajat tulivat pesuhommiin kymmenen maissa, lähdin täyttämään eväskoria ja kotiin suihkuun. Joten sen takia tässä kirjoittelen samalla, kun kuuntelen jumalanpalvelusta ja rukoilen konfirmoitavien puolesta.

Kävelin avannolle eilen. Oli kiva kävellä, vaikka tunnen, etten ole oikein iskussa. Otin muutaman hienon luontokuvan, joista yksi tuossa yllä.

Sattui hauska tapaus, vaikka siihen liittyi ensin säikähdys: uimapussi olikin toisessa repussa kotona, mutta eväät sentään aina muistan, niin nytkin. Ystävällinen nainen lainasi uimapukunsa minulle, ettei tarvinnut alasti loikata mereen. Joka tapauksessa olisin mennyt vaikka haalarissa uimaan, kun olin ensin 4km kävellyt sitä varten.

Pyyhejuttu ei ole ongelma, pukuhuoneessa on paksu paperirulla jalkojen tms kuivaamiseen. Ja voihan sitä kuivata itsensä vaikka pomppimalla hetken aikaa, turha ongelmoida turhista.

Kuinka ollakaan, eteisessä oli lähtiessäni uimamerkkitarkistus. Minullahan ei sitä ollut, kun ei ollut uikkareitakaan, joissa merkki on ommeltuna. Mutta avain oli. Ja kun sanoin nimeni, toinen miehistä tuijotti suu auki hetken - okei, joka tapauksessa oli hämmästynyt - ja sanoi sitten tuntevansa minut.

Minkäs sille voi että kuuluisa, eikä voi pysyä salassa edes avantosaunalla. Mies oli seurannut lehtijuttujani, ja erityisesti sitä, kun meistä tehtiin Arin kanssa juttu pari vuotta sitten Pohjalaiseen. Se liittyi siihen, ettei Ari pääse ulos, kun hoitajia on niin vähän.

Juttelimme hetken, ja mies sanoi lopuksi, että oli iloinen, kun sai tavata minut. Minullekin tuli tosi hyvä mieli. Olisi ollut masentavaa, jos hän olisi sanonut, että ai, tuollainen eukko sä vain oletkin, ja huokaissut synkästi päälle.

Kotimatka kävellen sujuikin iloisella mielellä. Varsinkin kun kävin kalakauppiaan luona, ja olisin saanut luotolla kalan! Minulla ei ollut käteistä, ja kortilla ei voinut maksaa. Myyjä sanoi, että käy ensi lauantaina maksamassa. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, että unohdan mennä maksamaan, joten kala jäi ostamatta. Mutta hyvä mieli tuli, kun myyjä ei luokitellut minua petturiainekseksi, vaan tarjosi luottoa.

Vähästä se tämä ihmisen mieli piristyy, ja saa tuntea olevansa ihminen. Miltä sitten tuntuu ulkomaalaisesta, erinäköisesti, sairaasta tms. joka saa usein tai aina osakseen sääliä, halveksuntaa tai välttelyä? Herra armahtakoon meitä, että kykenisimme osoittamaan rakkautta ja hyväksyntää ihmisille, joita kohtaamme.

Lumisade loppui. Lähden piakkoin taas sairaalaan. Ari naureskeli, kun sanoin, että menen keittämään lisää kahvia termospulloon ja hakemaan uudet eväät, ja sitten tulen takaisin.

Minulla on rauha Arin suhteen. Vuoristorataelämämme jatkuu, ja Jumala on kanssamme joka käänteessä. Toivon, että jaksaisin olla töissä kuitenkin ensi viikon ennen talvilomaa. Jos en jaksa, olen pois. Eipä siinä sen kummallisempaa vaihtoehtoa ole. Tapahtukoon Jumalan tahto. Hiukan tuntuu, että alan mielistyä tällaiseen elämään: Jumalan rauha syvenee kaaoksen keskellä. Oleellinen on oleellista, ja epäoleellinen joutuu väistymään.

Kiitos, jos sinä, hyvä lukijani, jälleen jaksat huokaista kanssamme Jumalan puoleen.