14.02.2009 - Hyvää Ystävänpäivää, Arvoisa lukijani!

Pakkasta 12 astetta, kirkas päivä tulossa, nyt vielä varhainen aamu

Hain eilen kaupasta ruusuja ihan sinua varten, hyvä lukijani! No, omaa pöytääni ne tuossa ilahduttavat, mutta ihan oikeasti sinua ajatellen toin kaupasta niitä. Ovat vielä Reilun Kaupan tuotteita.

Minun oli helppo valita väri. Ostaisin varmaan aina punaisia ruusuja, sillä se on lempivärini. Mutta Nivala-lehdessä oli pari päivää sitten kukkakauppias Riitan neuvo, että ystävänpäivänä on sopivaa hankkia keltaoransseja ruusuja. Uskoin heti Riitan puhetta, sillä hän oli 31v sitten kanssani yhtä aikaa autokoulussa, ja sellaista henkilöä on helppo uskoa, eikö vaan! Ja kauniita ne ovat, joten ole hyvä. Saat tosin naamani samaan hintaan, joten se hiukan himmentää ruusujen kauneutta. Mutta elämässä joutuu oppimaan, että kaupoissa saa joskus vähän iällisempääkin tavaraa.

Eilen kuulin monta iloista uutista. Eräs koski Kyllikkiä. Hän oli kuoleman partaalla vakavan sairauden yllättäen iskiessä. En tiedä, saiko hän lopulta sytostaattiakin, sillä lääkäreillä ei ollut keinoja kipujen ja kovan tulehduksen lievittämiseen. Odotin vain viestiä Kyllikin poismenosta.

Kiitosaihe oli kuitenkin se, että Kyllikki löysi erämaassa armon. Sehän tarkoittaa, että ihminen löytää lähteen siellä, missä ei ole mitään, mikä toisi elämää. Ja kuitenkin ihme tapahtuu: lähde löytyy, ja elämä on pelastettu. Kyllikki sai lahjaksi uskon Jeesukseen.

Sitäkin valtavampi riemu oli, kun sain tiedon, että tulehdus on yllättäen alkanut laskea, Kyllikki on ollut istumassa ja saa alkaa opetella syömistä uudelleen. Tahdon kiittää Jumalaa, ja toivon että sinun sydämestäsi, hyvä lukijani, kohoaa myös kiitos Jumalan puoleen. Jumala on totisesti kaikkivaltias ja tekee ihmeitä ilman määrää. Myös Arin kohdalla.

Joskus iloamme himmentää se, että kateus hiipii mieleen, kun toisella menee hyvin. Se ajatus ei ole kaukana kenestäkään, ei minusta ja luulenpa ettei sinustakaan. Tosin Kyllikin kohdalla koen pelkkää iloa ja kiitosmieltä.

Arin sairauden alkuvuosina tuli kateellisia ja rumia ajatuksia. Minusta tuntui, että kyllä Jumala kaikkia muita auttaa, mutta ei meitä. Kerran hermostuin siitäkin, kun hississä rukoilimme, että se toimisi, kun se oli jumissa. Tuskin olin rukoillut, kun se korjaantui. Katkeruuden aiheen keksin siitä, että mokomassa pikkuasiassa Jumala kyllä kerkesi auttaa, mutta eipä viitsi Aria yhtään parantaa. Tuo oli tietysti täysin aiheeton, typerä, lapsellinen ja naurettava väite, mutta katkerana ja väsyneenä säteilee huonosti. Loputkin mietteet myrkyttyvät.

Laitoin vuosia sitten viestiä jostain Arin tokenemisvaiheesta jollekin. Tämä henkilö oli hyvin synkissä mietteissä, ja koki juuri kuten minä kertomassani. Kuitenkaan aihetta kateuteen ei todellakaan ollut, sillä ei Ari lentoon päässyt, ei edes sängystä ylös; kunhan pihisi hengissä edelleen eikä kuollutkaan. Mutta katkerat ajatukset sairastuttavat henkilön itsensä, ja myös lähipiiri saa maistaa lipeää.

Tämän aamun Raamatun tekstistäni nousi Hes 16 luvusta jae 49:
"Tämä oli sisaresi Sodoman synti: Ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo hänellä ja hänen tyttärillään. Mutta kurjalle ja köyhälle hän ei antanut apua."

Eikö ankeaa tekstiä! Jotenkin se tulee kohti, vai mitä. Tilanteemme on jo kauan aikaa maassamme ollut tuollainen ja myös meidän uskovien kohdalla. Olemme hitaita auttamaan, koska emme itse ole hädässä. Emme jaksa nousta mukavalta sohvaltamme kurjuutta ajattelemaan, kun niin väsyttää ja masentaa ja on ikävää! Pitäisi olla hauskaa ja onnellinenkin, mutta kun on köyhä ja ikävissään, niin ei jaksa sitäkään. Onko tilanteemme tämä?

Toivottavasti ei. Jos on, niin meidän on aika herätä ja nousta.

Olen lukemassa(kiitos Kirsi!) kirjaa "Jumalan kanssa kaikki on mahdollista". Siinä kerrotaan, mikä on Jumalan kutsu. Se on sitä, kun saan TIEDON TARPEESTA. Sen jälkeen minä en voi enkä saa olla enää paikallani. Kirjoittaja puhuu myös siitä, että meidän tulisi kuulla, mitä toinen sanoo. Emme saa kysyä "Mitä kuuluu?" jos emme halua kuulla. Ja kun kuulemme, meille tulee vastuu siitä, mitä kuulemme.

Tämä haastaa meidät toimimaan. Tai ainakin tulisi haastaa. Emme voi sanoa enää, etten tiedä, miten auttaisin tai mitä tekisin. Tiedän kyllä jos tahdon totella. Suurin ongelma onkin edellä mainittu Raamatun ajatus: itsekkyys ja oman hyvän tavoittelu.

Muitakin hyviä uutisia saimme eilen: appea ei tarvinne leikata, vaan lonkka parantunee murtumistaan itsekseen, mitä rukoilemme tietysti edelleen ja hän päässee kotipitäjänsä sairaalaan, jahka siellä jylläävä mahatauti väistyy.

Esikoisemme potee edelleen keuhkokuumetta, ja hänen on vaikea olla laakereillaan, sillä hän ehti olla vasta viikon uudessa työpaikassaan. On harmittavaa jäädä samantien pitkälle sairauslomalle, mutta ei auta. Jumalalla on jotain asiaa, joka täytyy toimittaa sivuhuoneessa eikä estradilla, joten paras olla kuulolla vaan, poika! Keuhkokuumeen kanssa ei ole leikkimistä. Jumala ei tee virheitä, vaan kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Oi, miten helppoa se on sanoa pojalleen, ja muillekin, mutta ah, miten vaikea välillä itselleen...

Siunausta ystävänpäivänä, eli tänään ja voi hyvin! Minä aion leipoa leipää. Juniori on lähdössä Tampereelle pelireissulle piakkoin. Aion ruveta kahville ruusupuska nenän ulottuvilla! Päivällä menen Arin luo ja käyn kenties uimassa, jos tuntuu siltä.

Käypäs tutustumassa Tarja Tallqvistin blogiin ja allekirjoittamassa vetoomus. Oli täyttä asiaa!

http://www.tarjatallqvist.com/blog.htm