11.02.2009 - Keskiviikkoiltana lähetin juniorin jäätelöä ostamaan

Pakkasta, talvista, lumista

Nyt taas riittää potilaita! Helsingissä poikaparkamme makaa nääntyneenä sohvaa kuluttaen(?) tämän viikon keuhkokuumeessa, ja miniäkin ilmeisesti kuumeilee.

Appivanhempani ajoivat eilen kolarin Seinäjoella, ja appiukko makaa sairaalassa lonkka murtuneena.

Ari sentään voi keskimääräisesti kuten muukin perhe.

Kun jollekin läheiselle sattuu kolari tai jotain muuta vakavaa sairautta, aina pysähtyy hetkeksi miettimään. Emme tiedä, kenen vuoro on lähteä täältä, kenen matka katkeaa. Milloin on viimeinen tapaamisemme jonkun kanssa tai viimeinen matka. Se on armoa, ettemme tiedä. Kunpa kuitenkin saisimme viisaan sydämen, että osaisimme laskea päivämme oikein, kuten Raamatussa sanotaan.

Tänään jäi avanto väliin. Olin vain niin poikki aamulla, että hyvä kun sain hiivityksi töihin. Tänä iltana olisi parasta aikaa kirjoittajapiiri, mutta jälleen loistan poissaolollani. Voipa olla, etten mene sinne enää tänä keväänä.

Yleensä olen sitä mieltä, että jos jotain aloitan, sen sitten vedän loppuun myös, mutta huomaan, että muuttelen pelisääntöjä iän myötä. Nykyisin mietin enemmän sitä, mitä jaksan, mitä en.

Eilen selailin hartauskirjaani, ja löysin sieltä aarteita. Tässä jälleen yksi, joka koskee odottamista.

"Autuas se, joka odottaa..." Dan 12:12

`Odottaminen näyttää helpolta, mutta se on vaikeimpia taitoja, ja ristin sotilas tarvitsee vuosia vain sen oppimiseen. Marssiminen, jopa pikamarssikin, on hänestä paljon helpompaa kuin paikoillaan seisominen.`
- Cowman

Kirjoitus jatkuu vielä pitkästi, mutta en kirjoita sitä kokonaan.

Tällä hetkellä on sellainen tuntu, että on odottamisen ja levon keräämisen aika. Päivät ovat suhteellisen tavallista arkea, mutta kuitenkin koko ajan tapahtuu jotain.

Eräs viimeaikainen läksyni on koskenut luottamusta toisiin ihmisiin. Huomaan, että kun luottamus menee johonkuhun, kestää kauan, ennen kuin se palautuu. On ihmisiä, jotka saattavat olla oikein ystävällisiä, mutta sanat eivät ole yhtäpitäviä heidän tekojensa kanssa. Kumpia sinä uskot silloin?

Minä uskon ehdottomasti tekoja. Joitakin ihmisiä on kai helppo vetää höplästä kehumalla ja vetoamalla. Minustakin se tuntuu mukavalle, jos luotan henkilöön, joka niin sanoo. Mutta ei silloin, jos haistan, että minua käytetään hyväksi ja halutaan "ostaa" minut lässyttämällä tyhjää. Jos sanojan ainoa motiivi on toimia kierosti ja puhumalla hiljentää minut, en välitä kiitoksista.

Ajan myötä käy ilmi, kykeneekö tuollainen ihminen seisomaan sanojensa takana. Mietin, onko ihmisiä, joiden koko elämäntyyli on sitä, että lusmuilemalla ja toisia huijaamalla(ja samalla itseä) mennään eteenpäin. Kyllähän meitä on moneksi. Koskaan emme voi ymmärtää kaikkien ihmisten käytöstä.

Pieni talo preerialla -sarjassa kerrotaan eräässä osassa veljeksistä, jotka pyrkivät käyttämään hyväkseen kyläläisiä. Kun kylän väki on vielä uskovaista porukkaa, se tuntuu sitä helpommalta. Lopulta pappikin tajuaa, mikä on homman nimi, ja papin johdolla veljekset häädetään kylästä pois. Pappi puhuu paholaisen apulaisista, ja se on kyllä hyvä ilmaus. Mieluummin ei olisi tekemisissä sellaisten läpimätien ihmisten kanssa. Herra armahtakoon, ettei itse koskaan paatuisi ja kääntyisi pois oikealta tieltä. Monessa me kaikki hairahdumme, mutta jos koko elämä on pelkkää hairahdusta, niin se on vakava asia.

Viikko pyörähtää taas loppua kohti. Lähden saunan lämmitykseen. Tero meni lenkille, ja saunan päälle nautimme jäätelöä illan iloksi.

Siunausta hetkeesi!