28.01.2009 - Oonko mä mä, vai oonko mä joku muu?

Nyt jo pimeää, pari astetta pakkasta.

Mitähän tästä päivästä sanoisin? Heräsin kurkkukipuun pitkin yötä, mutta nukuin sentään hyvin yöni. Aamulla soitin sairaalaan, ja kuulin, että viidesti oli imetty yön aikana limaa, mutta muuten Ari nukkui rauhallisesti kolmesta lähtien.

Järki sanoo, että tilanne on ihan hyvä, jos ei nyt keskimääräinen niin kuitenkin ei mitenkään kriittinen. Minulla vaan on jäänyt jotenkin viikonloppu päälle! Sitä paitsi olin sairaalassa silloin monet tunnit, ja nyt minulla on kovasti Aria ikävä. Ja tiedän, että Arilla minua ja myös lapsia. Suren sitä nyt vaihteeksi. Kyllä sitä aina jotain surtavaa keksii; jos et sinä keksi, niin kysy minulta. Yleensä en ole suruilla mässäilijä, mutta joskus huonossa kunnossa alan märehtiä.

Kaiken kaikkiaan mukava päivä. Olen oikeasti lepäillyt, ja siitä johtuen on olokin kohtalainen. Odotin Arin osaston lääkärin puhelua, mutta häntä ei ollut saatu kiinni, joten kenties hän soittaa huomenna.

Laitoin myös kyselyn kirjastani, mutta asiaa ei ole vielä päätetty. Edelleen siis jännitystä. Ajattelin, että olen niin tappelun nujertama, että takaiskut eivät nyt enää paljon kuormaa lisää. Tietysti elän toivossa, että vastaus olisi myönteinen, mutta aika sen vain näyttää.

Kävin Arin luona iltamassa. En voi olla sieltä pois. Häntä ei voi saada puhelimeen, joten tuntuu, että on nähtävä. Matkahan ei ole pitkä, vain kilometrin, ja autolla olen siellä hetkessä. Voisin olla siellä paljon enemmänkin, mutta henkisesti sairaalamaailma ei ole normaali. Se uuvuttaa. Sairauden määrä ja ihmiskohtalot, vaikkapa vain oman mieheni.

Eilenhän Arin tulehdusarvo oli alkanut jälleen kohota, vaikka antibiootti menee. Nyt se oli 38, vähän ennemmin 23. Pientä lämpöä on samoin. Ulkoisesti hän vaikuttaa ihan tavalliselta, mutta onhan sitä limaa siellä keuhkoissa vielä. Niinpä jälleen kellistelin ja kippailin Aria edestakaisin, yskitin ja imutin. Tiedän, ettei Arin elämä ole minun varassani, mutta miten toivonkaan hänen toipuvan ja paranevan!! Ihan kokonaan! Viime viikonloppu osoitti, miten paljon Ari minulle merkitsee. Tosi paljon.

Maanantaina sattui muuten eräs mielenkiintoinen tapaus. Olin kävelemässä avannolle. Satuin tunnistaa hölkkäävän vastaantulijan, ja palasin vaihtamaan pari sanaa. Erkanimme jo toisistamme, kun hän vielä juoksi jälkeeni. Hän kertoi, että koki kehotusta vaihtaa minun puolelleni katua vähän ennen kuin tapasimme. Niinpä sitten kohtasimme, ja saimme vaihtaa rukousaiheet keskenämme ja rukoilla toistemme puolesta. Se tuntui mukavalle, se oli johdatusta, arkista Jumalan kuljetusta. Hän oli sisar naapuriseurakunnasta. Olen iloinen, että minulla on ystäviä joka puolella.

Nyt on pääni tyhjä, joten lopetan tähän. Onneksi Jumalan varastot ovat täynnä aarteita aina meitä varten. Ja ensin pitää pään tyhjetä, että jotain uutta voi tulla tilalle.

Sinulle siunausta.