22.01.2009 - Torstaina ei niin mahdottomasti enää nauratakaan

Nollakeli.

Eilinen päivä oli uskomattoman mahtava, mutta pilviä alkoi kerääntyä tunne-elämän taivaalle illansuussa.

Aamusella heräsin pirteänä ennen seitsemää ja hurautin aamulla jo töihin. Yleensä menen vasta puolilta päivin. Sitä ennen rohkaistuin itse ja rohkaisin muita Raamatun kohdalla:

"Nyt vaivan alla oleva ei jää pimeään." Jes 8:23.

Töissä ulkona hetken lasten kanssa, oli satanut uutta lunta. Sitten sisällä, jossa sain uuden kampauksen tokaluokkalaisen käsittelyssä. Keitin kahvit termospulloon, ja yhdeksän jälkeen lähdin sauvojen kanssa koululta avannolle, parin kilometrin päähän.

Pukuhuoneessa oli miellyttävä keskustelu erään rouvan kanssa. Hän kertoi, että -70-luvulla lääkäri määräsi hänelle masennuslääkettä, kun hänen ranteitaan särki mielettömästi. Hän haki lääkkeet, mutta heitti ne roskiin. Vasta 2002 joku lääkäri oivalsi, että kyseessä on hermopinne ranteessa. Ranteet oli leikattu, ja nainen oli saanut kuin uuden elämän, kun ei kipuja ollut ja pystyi nukkumaan.

Jäin yksin pukukoppiin, nostin jalat penkille, ja join aamukahvini ja söin evääni ja koin suurta elämän onnea! Kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään.

Sauvailin kirjastoon, jossa tapasin erään tuttavan sattumoisin, lainasin jotain (Marja Asunta-Johnstonin neljännen kirjan, joka jälleen mielenkiintoinen näkökulma) ja ostin tietysti pari 20sentin poistokirjaa, mm. Äiti Teresasta.

Kirjastossa nautin hetken psalmien sanomasta mp3-soittimestani. Istuin jalat tuolilla lymynurkassa näköalaikkunoista ulos tähyillen. Rauhaani tuli tyly katko, kun maahanmuuttajaryhmä tuli niskani taakse kirjaston esittelijän kanssa. Tämä karjahteli korvani juuressa tietoja kirjastosta, joten minun oli vaikea kuunnella muina miehinä pilviä tähyillen. Meinasin sanoa, hyss, kirjastossa pitää olla HILJAA, mutta ymmärsin toki tilanteen luonteen. Poistuin paikalta ilman mutinoita.

Töissä juttelin työtoverien kanssa ennen töiden alkua, sillä aikaa minulla oli. Silmälasejanikin olin ehtinyt käydä kyselemässä, mutta eivät olleet vielä tulleet liikkeeseen.

Työpäivä meni hyvin, pidin pyhäkoulun 11 lapselle, työtoverien kanssa on hyvä yhteishenki.

Töistä lähtiessäni veljeni soitti; juttelimme pitkään ja unohdin mennä hakemaan lasit, jotka olivat tulleet heti käytyäni putiikissa. Käylähdin sairaalassa Arin luona autolla, jolla olin töihin tullut. Kuulin yllättäen, että Arille on aloitettu antibiootit maanantaina, ja se heti latisti mieltäni. Ari on ollut kauan "si och so", ei niin häävi, ei niin huono.

Ampaisin silmälasejani vielä hakemaan, mutta pulju olikin kiinni, juuri sinä päivänä aiemmin. Täti siellä vielä teki hommia, mutta ei uksi auennut kyselijälle. En tosin alkanut uhkailemaankaan, enkä edes koputellut. Ehkä satasten vilauttelu olisi auttanut asiaa, mutta ei niin paljoja rahoja jaksa edes heilutella ikkunan takana, mitä monitehosilmälasit maksavat tätä nykyä. Hyvä on, kun näköä voidaan vielä korjata, joten en ruikuta.

Tuossa vaiheessa oli päiväkin sillä mallilla, että alkoi ramaista. Niinpä olin aika pilvisellä päällä. Soitin osastolle, kun en ollut saanut hoitajia haaviini siellä käydessäni. Joo, aivan totta, kuuri oli aloitettu maanantaina ja ehditty jo vaihtaa toiseen keskiviikkona, kun tulehdus ei ollut laskenut.

Ei siinä sitten muuta tarvita, niin jää miettimistä iltapuhteelle ja yönselkään. Lisäksi kun onnistun hamuamaan työstäkin useita korjauskohteita, niin peti alkaa tuntuu kovalta ja tyyny möykkyiseltä ennen kuin kello on kolme. Neljän tunnin uneen jälkeen tekisi mieli kyllä jäädä lojumaan. Muistin yöllä, että minähän rukoilin aamulla kirkkaassa olotilassani: "Anna mun muistaa sinun armosi, Herra, sittenkin, kun tulee taas pimeää!" Noin äkkiä rukous oli tarpeen!

Niinpä siis tunteet taas takavaunuun, Jeesus veturiin johtamaan tämän päivän kulkua. Lössökeli ei innosta kävelemään sauvojen kanssa eikä varsinkaan ilman niitä liukkauden takia. Olkapääni antoi yöllä tulehduksen merkkejä, mutta menen hakemaan näkimet, avantoon ja töihin. Tai jotain sitä rataa. Joka tapauksessa työ, avanto ja sairaala näyttävät olevan minun kolme päivittäistä tehtävääni.

Jännityksellä odotan tietoja kirjasta, vaikka siihen voi siis mennä vielä pitkä aika. Toivon ja luotan ja jännitän. Ja yritän takoa järkeä päähäni: kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Niin myös minun parhaakseni ja Arin parhaaksi.

Siunattua loppuviikkoa, sinulle arvoisa lukijani!