Kategoriat: Muu kirjoitus
Lähetin 1.5. ja tänään 12.5 oli Pohjalaisessa. Ei liene ollut Kalevassa eikä Hesarissa
Mihin sinä näitä kuuromykkiä kuljetat, kysyi karjalainen kuljettajan saapuessa. Hän ei ollut saanut matkustajilta vastausta kysymykseensä bussin reitistä. Tämä kuulostaa vitsiltä, mutta on hyvin totta keskimääräisen suomalaisen elämässä.
Totta on myös se, että koulussa kielten oppiminen keskittyy kielioppiin. Varjelemme itseämme virheiltä, ettei vain kukaan naura. Sanomme, ettei haittaa, jos puhuu väärin, mutta sääntöjen tankkaus todistaa muusta. Parempi olla puhumatta ollenkaan, kuin tehdä virheitä. Näin oli omana kouluaikanani, eikä opiskelu ole juuri muuttunut. Olemme tietopainotteisia ihmisläheisyyden sijasta.
Eikö ole tärkeämpää tulla ymmärretyksi, kuin sanoa oikeat sanat ja kieliopillisesti oikein? Kuitenkin kommunikaatiossa on kyse suurimmalta osalta ihan muusta kuin sanoista: eleistä, ilmeistä ja äänensävystä. Sanat unohdamme, mutta puhuja välittää olemuksensa kautta viestin itsestään.
Huomasin keskustellessani unkarilaisen vieraani kanssa, että ymmärsimme täydellisesti toisiamme. En edes tiedä, puhuinko englantia vai ruotsia(heikkoa kumpikin), koska pääpaino oli asioilla, joista keskustelimme. Kommunikaatio on tärkeämpää kuin oikeakielisyys.
Liittyneekö työmoraalimme myös samaan kategoriaan oikeaoppisuuden kanssa? Työssä kuuluu käydä ja tehdä sääntöjen mukaiset työt, mutta tarkoituksenmukaisuutta ei mitata. Tarkoitan, että kohtaammeko ihmisen, jota hoidamme tai opetamme tai ohjaamme. Onko meidät ohjelmoitu täyttämään tietyt kriteerit, joihin ei kuulu toisen ihmisen näkeminen, kohtaaminen ja ymmärretyksi tuleminen? Tärkeämpää on, että työ on tehty lain ja kirjaimen mukaan. Leikkaus onnistui hyvin, mutta potilas kuoli, sanotaan vitsissä.
Tulee mieleen helsinkiläinen bussikuski. Hän pysyi aikataulussaan. Ei myöhästynyt yhtään. Tosin hän ei pysähtynyt yhdellekään pysäkille, mutta aikataulua hän noudatti.
Entäs sitten lukuisat palaverit ja koulutukset johtoportaassa kuten muillakin tasoilla. Kuinka paljon pötyä sisältyy näihin tilanteisiin todellisen Elämän kannalta, jos olemme rehellisiä? Ovatko ne joskus pakoa todellisista kysymyksistä, joista ei haluta tai kyetä puhumaan?
Yhteiskuntamme on kiireinen ja ihmistä väsyttävä. Ei ole voimia viettää aikaa ystävien ja läheisten kanssa kuten tahtoisi. Työelämä vie voimat. Monet kehitysmaissa asuneet tuntemani ihmiset surevat Suomessa sitä, että täällä ihmiset jäävät kohtaamatta, työ imee kaiken. Se on ikävää, sillä jokainen ihminen kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Työssä kuluminen on paikallaan, jos se antaa myös todellisia kohtaamisia ja sisältää elämää. Elämän ei tulisi alkaa vasta töiden jälkeen, vaan työnkin tulisi olla sitä.