Kategoriat: Muu kirjoitus
Pohjalaisessa 21.4. ja Hesarissa 23.4.
En hallitse viittomakieltä kuurojen kanssa. Puhekyvyttömän mieheni kanssa olen oppinut kuitenkin hiukan viestinnän salaisuuksista.
Vaikka osaisimme puhua ja kuulokin on tallella, ei se takaa vielä sitä, että näkisimme toisen ihmisen. Avioliittoleireillä opetellaan ns. ymmärtämispalautteen antamista. Se vaikuttaa helpolta ja lapselliselta, mutta on yllättävän tehokasta. Siinä vain toistetaan se, mitä toinen sanoo: "Sinä siis sanoit näin". Kuinka mielellään käännämme toisen sanomisen tulkinnaksi, jota toinen ei ollenkaan ole tarkoittanut.
Eräänlaista kommunikointia on sekin, että teemme työtämme ajattelematta mitä teemme. Tarkoitan sitä, että potilasta voidaan ruokkia (lue: viedä ruoka ja hakea se pois) ja lääkitä, tietämättä, miten potilas voi. Työ on tärkeämpi kuin ihminen. Voin kuitata tehneeni työni, kun olen vienyt tarjottimet, pistänyt pistokset, käärinyt siteet. Itse potilaan voinnista en välttämättä ole tietoinen.
Puuttuu siis yhteys ihmiseen. Jokaisen migreenin, mahakivun ja astman takana on ihminen. Näenkö hänet? Jokaisen polvensa satuttaneen lapsen itkun takana, on paitsi kipeä polvi, myös ihminen. Hän kysyy ilman sanoja: näetkö minut? Olenko olemassa? Olenko tärkeä?
Jokaisen lapsen sisällä on rajoja etsivä ihminen, joka kysyy "näetkö minut". Olenko olemassa sinulle vai teetkö vain työtäsi. Jos on sääntöjä, niitä on myös valvottava, niin vanhempien kuin kasvattajan. Vain siten teemme enemmän kuin "olemme vain työssä täällä". Tuo sanonta on leikkisä ja hauska, paitsi silloin, kun itse olen se ihminen, joka en merkitse mitään ihmisenä, vaan olen vain työn kohde.
Kommunikaatio on siis paljon enemmän kuin vain sanoja. Se on kaikki se, miten elämme, toimimme ja reagoimme toisiin. Sanattomat viestit ovat usein paljon voimakkaampia kuin puhe.
Ne potilaat pysyvät pitempään hengissä, joiden omaiset käyvät heitä katsomassa. Miksi elää, jos ei kukaan välitä? Jos potilas ei syö, voi syy olla pahassa mielessä. Kun omainen syöttää, ruoka voi maistua paremmalta, kun mielikin on hyvä. Jos syöttäjä on kiireinen, vihainen tai välinpitämätön, ei ruoka varmaankaan maistu, oli syöttäjä sitten omainen tai hoitaja.
Koukkuniemen sairaalassa on saatu vähentää huomattavasti unilääkkeitä ja muitakin lääkkeitä, kun hoitajia on saatu lisää edes vähän. Pienikin muutos nähdyksi tulemisessa ja ajan antamisessa toiselle ihmiselle parantaa elämän laatua. Jos meillä on liian kiire, emme jaksa välittää muista, kun omassa elämässäkin on kestämistä.
Jumalankin on sanottu huutavan silloin, kun hän on hiljaa. Näitä huutoja voi kuulua myös sairasvuoteilta, ehkäpä joskus omaltammekin.