Kategoriat: Muu kirjoitus
2/05 Matkalla-lehdessä
Olemme saaneet erinomaista opetusta armolahjoista vuodenvaihteessa täällä Vaasan kansanlähetyksessä, sekä Jeesuksen vertauksista nyt vuoden alussa.
Jeesus on hyvin radikaali. Hän rikkoi ihmisten luomia turvallisia aitauksia. Armolahjaopetus samoin selvensi, että Pyhä Henki on jakanut tälle porukalle paljon erilaisia kykyjä ja lahjoja.
Olen itse kulkenut 20v kansanlähetyksessä, monet vielä kauemmin. Tunnemme toisemme ulkonäöltä, tervehdimme, hymyilemme. On turvallista kuunnella Jumalan sanaa ja saada hengellistä ravintoa seurakunnan kokoontumisessa.
Omalla kohdallani sunnuntaiseurat ja sielunhoito, eikä edes raamattupiiri ole aina riittäneet. Joskus on pitänyt soittaa ilta- tai aamuyöstä jollekin, kun olen tarvinnut apua. Ei ole helppoa pyytäjällekään häiritä ihmisiä sillä lailla.
Mietin, riittääkö lukijalle se, että näkee seuroissa tai raamattupiirissä. Hoituuko elämä muutoin omin eväin Jumalan kanssa? Mitenhän itse kukin meistä reagoisi jos puhelin soisi aamuyöllä ja joku tarvitsisi apuamme? Olemmekohan sellaisia, että muut kokevat voivansa pyytää meiltä apua? Riittääkö sunnuntaiuskovaisuus täyttämään hengelliset tarpeemme? Voisiko uskovan pyhätakki olla samalla työtakki, vai likaantuuko se? Onko pölyttyminen meille suurempi vaara kuin takin likaantuminen?
Joskus uskontiellä voimme kokea jäävämme yksin; joko Jumalan suunnitelman tai sallimuksen takia. Jumala on luvannut tosin, että ne jotka turvaavat Häneen eivät joudu häpeään. Hänestä tulee Kaikkivaltias ja Elävä Jumala juuri tilanteissa, jolloin jää erämaahan yksin.
Paula Hakkola
MS-miehen vaimo Vaasasta, neljän nuoren äiti, lastentarhanopettaja pellonraivaajasuvusta.