Kategoriat: Muu kirjoitus
1/2005
Kun vanhemmat ovat yksimielisiä, on lasten kasvattaminen paljon helpompaa kuin jos ollaan eri mieltä tai toinen ei ota kantaa. Se ettei ota kantaa, saattaa vaikuttaa fiksulta, mutta vaatii siltä joka vastuun kantaa, paljon voimia. Ja vastuun kantaa se, jolla on mielipide. Totuudenpuhujat eivät saa yösijaa vanhan sanonnan mukaan, ja vanhemmat saattavat jopa pelätä lapsiaan. Voi olla ihan aiheellistakin, jos rajoja ei ole laitettu ajoissa.
Sama pätee myös työpaikoilla. Jos aikuiset toimivat yksimielisesti, vastuu jakaantuu. Joka ei ota kantaa, vetäytyy vastuusta, ja kuorma jää toisten kannettavaksi.
Otan esimerkin. Äiti sanoo, että lähdetään pihalle koko perhe. Lapset vastustavat kun katselisivat mieluummin televisiota. Isä vahvistaa äidin sanomisen, koska pihalle on ollut tarkoitus mennä jossain vaiheessa. Lähtö käy mallikkaasti. Vanhemmat ovat silloin molemmat aikuisia, lapset ovat lapsia. Yhdessä tekeminen vahvistaa suhteita perheen kesken. Aikuiset päättävät, ovat samaa mieltä. Heihin lapsi voi luottaa ja turvata, koska aikuinen kestää lapsen kiukuttelun, ja kantaa vastuun tekemisistä. Arki sujuu, ja siitä selvitään yhteistuumin.
Toisessa tapauksessa isä ei ota kantaa; ei ehkä haluaisi lähteä tai pelkää lasten kiukuttelua. Lapset tajuavat isän vastahakoisuuden ja alkavat vedota isään. Jos isä on taivutettavissa, hän saa koko uloslähdön raukeamaan. Äiti on mäntti, isä on kiva lasten mielestä. Jos äiti on vahva ja ulos lähdetään kuitenkin, lasten silmissä äiti on aikuinen, turvallinen ja vahva. Isä on vastaavasti avuton ja heikko.
Jos nämä kuviot toistuvat riittävän usein vähän eri muodossa, lapsen käsitys vakiintuu: äiti on turva, isä ei. Totta kai isän ja äidin roolit voivat olla toisinkin päin; tämä oli esimerkki. Erilaisia versioita aiheesta on loputtomiin, mutta tässä eräs.
Sama lainalaisuus näkyy myös työpaikalla. Passiiviset ja hiljaiset ovat jotain mieltä. He eivät puhu, mutta sanomatta jättäminen on myös kannanotto. Kun vahvistaa työkaverin mielipiteen, antaa painoarvoa sanojan mielipiteelle, ja lisää sen uskottavuutta. Jos ei sano mitään, vähentää sitä ja nakertaa pohjaa kenties tärkeissä asioissa.
Otan esimerkin taas. Lapsiryhmän aikuinen kehottaa villiä lapsiporukkaa vaikkapa käsipesulle. Toiset aikuiset vahvistavat sen ja toimivat sen mukaan. Tulee kokemus yhteistyöstä: me aikuiset toimimme näin, kannamme vastuun yhdessä. Olemme aikuisia, lapsi voi luottaa meihin. Lapsi kokee turvallisuutta, koska aikuiset kestävät lasten vastaanhangoittelun. On turvallista kiukutella, kun tietää että aikuinen on aikuinen, eikä taivuteltavissa jokaisen mielijohteen perään.
Toisessa tapauksessa taas joku aikuisista yrittää saada ryhmää toimimaan toivotulla tavalla. Toiset aikuiset/aikuinen eivät sano mitään, jatkavat omia juttujaan kenties. Yhteistyö ei suju. Ei ole yhteistä näkyä, johon pyritään. Työ on raskasta ja turhauttavaa. Ne aikuiset, jotka eivät määräile, ovat kivoja lasten mielestä. Se joka kantaa vastuun on kenkku. Kuitenkin taas tosipaikan tullen lapset tietävät kuka on aikuinen tässä ryhmässä, keneen voi turvata. Se, jonka pään lapsi saa käännettyä minne tahtoo, ei ole turvallinen.
Lasta emme voi petkuttaa näissä asioissa.
Paula Hakkola, Vaasa