Kategoriat: Muu kirjoitus
10/98
Syksyn sysipimeässä illassa hortoilimme saunalle valjussa taskulampun valossa. Välillä jalka putosi kuoppaan, mutta löysimme sillan, jonka takana saunan valot häämöttivät. Olin hiljaisuuden retriitissä Nivalan leirikeskuksessa.
Kun palasin yksin saunalta ilman lamppua, elin todeksi raamatun sanat: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden." Niin komeasti loistivat pimeyden takana päärakennuksen valot. Kunhan ensin olin selviytynyt sinne saakka. Eikö sinne saisi vähän lisää valoja?
Opin erään asian. Rakkauden ilmapiirissä voi tapahtua mitä vaan. On helppoa puhua ja sanoa, kun on hyväksyvä ilmapiiri ympärillä. Ainakin minä koin niin. Ja sekin on tärkeää, ettei toimia itseään vastaan, vaan totuudessa itsensä ja lähimmäistensä kanssa, eikä pelaa mitään pelejä.
Vaikka minä puhuisin ihmisten tai enkelien kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi: rakkaus on siis kaikkein tärkeintä. Tärkeää on myös tunnistaa omat armolahjansa. Pyhä Henki jakaa niitä, kun ihminen uudestisyntyy. Silloin ihminen voi toimia sillä paikalla mihin hänet on tarkoitettu. Armolahjat ovat työkaluja tehtävään. Meidän elämänkoulumme on sellainen kuin on tehtävämme. Jos tehtäväni on auttaa alaspainettuja, on aivan varmaa, että minua viedään syviin vesiin.
Ilman rakkautta käy helposti kuten tuttavalleni. Hänen vieraansa oli todennut, että sinun kahvisi on laihempaa kuin hänen teensä. Lähtiessä hän oli vielä varmistanut, että se on vain totuus se kahvin laihuus: jos sitä ei ystävyys kestä niin on kumma. Ystäväni oli ajatellut että totuus on totuus, mutta hävyttömyys on hävyttömyys. Läheinen ystävyys kestää paljonkin sanomista, jos se sanotaan rakkaudessa.
Mutta leiriin vielä. Oli mukava tutustua uusiin ihmisiin ja ennen kaikkea kokea Jumalan hoitoa: se oli yksilöllistä meille jokaiselle. Kun etsii Jumalaa, niin löytää.
Paula Hakkola