Kategoriat: Muu kirjoitus
Puolisoni yli 20 vuoden sairauden jälkeen menneenä keväänä olen tunnistanut itsessäni tapahtuneen muutoksen. Mietin miksi sitä on ollut vaikea tunnistaa. Luulen että syynä on pelko.
Jos ihmisen polvi tai lonkka kuluu, se on luonnollista kulumista. Kun ylittää liian monta vuorta liian usein, kokee pienenkin nyppylän ylivoimaiseksi - kuluu henkisesti. Tulee huolta ja surua, mitä nyt vakavasta sairaudesta seuraa. Ei ole niin vetreä kuin toivoisi. Jokin ihmisessä väsyy. ( Kukapa ei toivoisi olevansa nuorempi ja terveempi kuin on: tosiasiat on tunnustettava! ) Kun sukat pestään usein ja ehkä liian kuumalla vedellä, kuminauha ei jousta enää. Sukka ei pysy jalassa. Näitä sukkiahan meidän jokaisen kaapissa on, ellemme ole jo heittäneet niitä roskiin kelvottomina.
Se ettei jaksa juosta täysillä tämän hullunevan yhteiskunnan paineissa, ei tarkoita etteikö jaksaisi jotain muuta. Kun vauhti hidastetaan, alkaa huomata niitä jotka myös taivaltavat hitaammin. On aikaa kohdata. On aikaa lohduttaa toisia jotka surevat, kun tietää mitä suru on. Kun itse kaipaa rohkaisua, voi alkaa rohkaista muita ja tulee myös itse autetuksi. On pelattava niillä korteilla jotka on jäljellä. Kun jotain kortteja otetaan pois, jotain annetaan tilalle: ne vain eivät tahdo meille kelvata! Ne ehkä noteerataan maailman pörssissä arvottomiksi. Meille ihmisten kunnia on usein tärkeämpi kuin Jumalan kunnia.
Kun oppisi Paavalin periaatteen, kun hän sanoo, että siitä minä hyvin vähän välitän että ihmiset hänet tuomitsevat. Hän panee toivonsa siihen että Jumala tuntee hänet. Siinä on väsyneen ja epäonnistuneeksi itsensä kokevan ainoa toivo, minunkin toivoni.