Kategoriat: Muu kirjoitus
1/2005
Vasta viime vuosina olen huomannut, että lasten kasvattaminen on kovaa työtä. Varsinkin omien, mutta myös niiden, joista mahdollisesti vastaamme. Se vaatii hikeä ja kyyneleitä. Ainakin jos meinaa kasvattaa poikasen oikeaan suuntaan, niin ettei hän vanhanakaan siitä poikkea. Vapaan kasvatuksen hedelmää me näemme ympärillämme, ja se sato on karvasta.
Maailman laajuisesti on nähty ongelmaksi se, etteivät vanhemmat uskalla sanoa lapsilleen ei. Se näkyy monenlaisina käytöshäiriöinä. Onhan selvää, että vaikka vanhemmat antaisivat kaikessa periksi, lapsi joutuu viimeistään koulussa sen eteen, että muut on otettava huomioon. Vanhemmat ovat tässä vaiheessa kädet pystyssä, ja ammatti-ihmisetkin neuvottomia. Mitä tehdä lapselle, joka ei tottele, ei tunne syyllisyyttä eikä häpeää mistään.
Lapsi voi olla tosi fiksu monessa asiassa. Hän pelaa loistavasti jalkapalloa tai osaa tietokoneen niksit. Hän on älykäs ja nokkela. Mutta kun pitäisi sitoa kengännauhat, tai laittaa märät vaatteet kuivumaan, sitä taitoa ei ole. Ei ole kykyä huolehtia itsestään millään lailla. Perustaidot puuttuvat. Mitään ei haluta tehdä mitä aikuinen sanoo. Kaikessa pitää väittää vastaan. Kunnioitus ja vanhemman arvostus puuttuu. Vanhemmat eivät jaksa olla niin lujia ja määrätietoisia kuin pitäisi.
Itse näen tässä kaikessa tietyn lainalaisuuden. Vanhempia ei tarvitse pelätä, heillä ei ole auktoriteettia ja sananvaltaa lapsen suhteen. Vanhemmat ovat kavereita, joiden tehtävä on toteuttaa lasten alati kasvavia mielihaluja. Vastaavasti vanhemmat eivät kunnioita tai pelkää ketään. Ei ole enää Jumalanpelkoa ihmisten mielissä, eikä auktoriteetteja arvosteta. Kuten raamattu sanoo: Kukin tekee sitä mikä hänen omasta mielestään on oikein. Tänä päivänä kukin tosiaan tekee mitä sattuu mieleen pälkähtämään. Seuraukset me näemme.
Olisi aika herätä vastuuseen lapsistamme ja itsestämme. Jolla lapsia on, on myös kasvatettava heitä. Vanhemman tärkeä tehtävä on laittaa lapselle rajat, sanoa myös ei. Se vaatii luonnetta. Löytyykö sitä? Vai onko jo liian myöhäistä?
Paula Hakkola, VAASA