Kategoriat: Muu kirjoitus
3/05
Jos emme ole kohdanneet sairasta ihmistä, se on meille vaikeaa. Mitä voi tai pitää sanoa ihmiselle, jota on kohdannut onnettomuus tai joka on sairastunut muulla tavoin?
Minulla on serkku, joka on kehitysvammainen. Hän on ikäiseni, asui kodin naapurissa. Totuin jo lapsena erilaisuuteen. Olin joskus "ammana" hänellä, ja ihmettelin, kun hän tunsi kaikki laulajat radiosta, enkä minä tunnistanut ainoatakaan. Hänellä oli tietoa, jota minulla ei ollut. Minulla on jotain mitä hänellä ei, mutta hänellä on jotain, josta minä en tiedä.
Kun mieheni sairastui MS-tautiin mentyämme naimisiin, sain kotikenttäedun vammaisuuden opetteluun. Kun näen ihmisen sairauden sisällä, en voi pitää itseäni parempana suhteessa toiseen. Hänellä on sama ihmisarvo kuin minullakin. En ole parempi missään suhteessa. Sairas ihminen ei halua, että häntä säälitään. Hänelle ei tarvitse eikä saa puhua kuin tyhmälle. Miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi tai puolisosi alkaisi puhua sinulle kuin pikkulapselle, kun sinä et voisi vastata hänelle mitään?
Jos ihmisellä on jalka poikki, siihen on aika helppo suhtautua. Voidaan todeta, miten on käynyt, toipuminen etenee, kohta päästään taas tehokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi kenties. Ei tarvitse miettiä kovin syvällisiä. Välttämättä tapaus ei pysäytä sen vertaa, että ihminen alkaisi miettiä elämänsä tarkoitusta. On harmi, jos niin käy. Eräs saarnamies sanoi kerran, että onneksi yksi kamala virsi poistettiin virsikirjasta: siinä sanottiin, että anna minun parantua niin että olisin taas kuten ennen! Hänen mielestään pahinta mitä voi tapahtua onnettomuuden kohdatessa, on se, ettei siitä opi mitään. Onnettomuudet eivät ole sattumia: niillä on jokin viesti sekä uhrille että läheisille.
Kun läheistä kohtaa sairaus, jonka paranemisesta ei ole tietoa, siihen on vaikea suhtautua. Ei löydy sanoja. Sairaan voi olla masentava kuulla toisen kertovan kaikista aikaansaannoksistaan. Sairas puolestaan ei ole saanut mitään aikaan: hän kokee olevansa vain taakkana ja rasituksena toisille. Silloin juuri pitäisi olla aikaa kohtaamiseen, kun on tullut pysähdys. Ei kannata paeta kohtaamisen mahdollisuutta.
Jos itse olisin sairas, mitä toivoisin? Toivoisin, että minulle rakkaat ihmiset kävisivät vuoteeni vieressä. Toivoisin että he pitäisivät minua kädestä, silittäisivät hiuksiani, ja olisivat siinä vähän aikaa. Joskus me vierailijat olemme niin innokkaita, että väsytämme sairaan monen tunnin vierailulla. Se on sulaa typeryyttä. Ehkä sillä paikkaamme huonoa omaatuntoamme. Ei tarvitse tulla pitkään aikaan, jos on kerralla kauan! Päinvastoin! On parempi piipahtaa usein ja vähän aikaa. Silloin ei väsy potilas, eikä väsy kävijäkään, vaan jaksaa tulla joskus uudestaan. Kortti, tekstiviesti tai kirje ovat keinoja ilmaista, että sairasta muistetaan.
Uskollisuutta tarvitsemme ihmissuhteissa. Emme saisi hylätä läheisiä ihmisiä heidän sairastuttuaan. Se on itsellemme myös kasvun paikka, kun suostumme sairasvuoteen vierelle. On oikein terveellistä miettiä tosissaan, että minäkin voisin maata tuossa. Se on sitä paitsi ihan mahdollista. Hyvä jos miettii elämäänsä silloin kun kykenee vielä ajattelemaan järkevästi.
Luulen että toinen ihminen odottaa sairastuessaan ihan samaa kuin minä itse. Sitä että minua edelleen rakastetaan eikä hylätä. Sanoilla ei ole suurta merkitystä. Sydämen asenne ratkaisee.
Paula Hakkola