Kategoriat: Muu kirjoitus
(Pohjalaisessa otsikolla: Koneesta ei lapsenvahdiksi)
Ensin tuli televisio, jonka äärelle lapset opetettiin. Sitten tulivat videot, kännykät ja tietokoneet. Hyviä palvelijoita, mutta huonoja isäntiä. Niistä on tullut isäntiä monin paikoin. Lapsen saa hiljaiseksi, kun kone vartioi. Ihmissuhdeongelmia ei ole niin kauan, kun kone on toinen osapuoli. Se myös kasvattaa, niin ettei isän ja äidin tarvitse. Eikä sen jälkeen enää ole auktoriteettiakaan, jos lapsi on jo omaksunut arvot viestimistä. Ilmeisesti ne kuitenkin vastaavat vanhempien arvoja?!
Seuraava askel koneellistumisessa on siirtyminen puhelinhoitajuuteen, täällä Vaasassa se on alkanut jo. Nostan hattua hoitajille. Heitä en mitenkään arvostele; heillä on tosi vaativa työ. On kuitenkin tutkittu, että teemme "diagnoosin" toisesta ihmisestä enimmäkseen eleiden, ilmeiden ja ulkoisen olemuksen kautta: puheesta vain alle 10% vaikuttaa siihen miten tulkitsemme vastapuolta. Mitenhän puhelindiagnoosin teko sujuu tämä huomioon ottaen? Ehkä tarkoitus onkin ohjata jatkohoitoon, ja lähinnä vain kuunnella, mikä on tosi arvokas asia. Itse ainakin olen joskus tervehtynyt pelkästään puhuttuani lääkärin kanssa vastatusten hetken aikaa. Siihen on kyllä liittynyt ihmisen kohtaaminen ihan fyysisesti.
Voipa olla että ihminen alkaa eristäytyä vähitellen niin paljon toisesta ihmisestä, että aletaan kommunikoida pelkästään koneiden välityksellä. Silloin jää ihmisenä kasvaminen pois kokonaan. Kyvyttömyys terveisiin ihmissuhteisiin lisääntyy.
Seuraava askel koneellistuminen tiellä voisi olla lasten hoitaminen "hoitoputkessa". Mielestäni tämä on kauhuvisio, mutta ei mahdoton hetken kuluttua toteutuakseen! Kotona harvoin enää rakastetaan lasta turvallisten rajojen laittamisella. Jos ne vielä laitetaankin, hyvin harvat pitävät niistä kiinni loppuun asti. Oikean ja väärän erottaminen on hämärtynyt vanhemmillakin. Isä ja äiti ovat pikkutyrannien maksumiehiä.
Ongelmat, totta kai, siirtyvät hoitopaikkaan ja kouluun, jossa vielä yritetään kasvattaa em. asioita. Mutta kun nämä toissijaiset kasvattajat väsyvät, niin ehkä koneellinen hoitoputki tulisi kyseeseen?! Aamulla työhön mennessään vanhemmat vievät lapset luukulle, ja lapsi hyppää sisään (tietysti joka aamu täytyy olla jokin palkkio, että lapsi suostuu; esim. uusi peli illalla), vähän kuin Wasalandiassa tukkijoen vaunuun. Vaunu ohjaa lasta erilaisten virikkeiden läpi. Koneellinen käsi taputtaa kun lapsi onnistuu jossain. Suklaapatukka tipahtaa sopivin väliajoin. Lapsi voi valita nappia painamalla pitsaa tai hampurilaisia, koska vaihtoehtoja pitää olla, niin ettei lapselle aiheudu mielipahaa. Vanhemmat voivat säätää lapsen hoitoputken sen mittaiseksi kuin heille sopii. He voivat tuoda lapsen vaikkapa seitsemältä aamulla, ja hakea viiden maissa tai sen jälkeen.
Tietysti ilta kotona voi olla ongelmallinen, koska lapsi ei ole saanut ihmiskontakteja koko päivänä, mutta hän tottuu aika pian. Varmaan hän kotonakin haluaa mieluummin istua erilaisten pelikoneiden ääressä. Kun ei ole opittu keskustelemaan, ei siihen ole tarvettakaan. On luultavaa kuitenkin, että jossain vaiheessa lapsi alkaa oireilla. Valittaa kaikenlaisia oireita, yrittää jopa itsemurhaa, vaikka isä ja äiti ovat kaikkensa yrittäneet hankkiessaan elantoa ihan vain lapsen tulevaisuutta ajatellen. Onneksi on hoitopuhelimia, ja lasta voidaan lääkitä. Hoitoputkessa on varmaan jotain vikaa; ehkä se ei palkitse tarpeeksi.
Kuitenkin jokaisen lapsen suurin tarve on, että äiti ja isä rakastavat häntä, antavat hoivaa, turvaa ja huolenpitoa. Se vaatii aikaa. Eikö meillä ole aikaa sellaiseen mikä on meille tärkeää? Ovatko lapsemme aarteemme, vai välttämätön paha, joita täytyy hankkia, mutta joille emme anna itseämme vaan rahaamme?
Paula Hakkola, Vaasa