Kategoriat: Muu kirjoitus
Kun esikoisemme oli parivuotias, hän tutki mielenkiinnolla Vaasan kirkon alttaritaulua. Se esittää "Paimenten kumarrusta". Viimein hän totesi asiallisesti: Jaskan varpaat! Ystävämme Jaska muistuttaa kieltämättä kovasti erästä taulun paimenta, jonka jalat ovat isot ja pitkät kuten mieskin.
Sunnuntain jumalanpalvelukset ovat minulle tärkeitä. Viime vuosina nautin yhä enemmän siitä että voin istua kirkossa Jumalan palveltavana. Niin sen koen.
Virret hoitavat. Raamatuntekstit puhuttelevat. Saarna voi koskettaa. Synnintunnustus. Synninpäästö. Jos etsin Jumalaa, jokin edellä mainituista vääjäämättä antaa ajattelemisen aihetta. Jumalanpalveluksessa saan ottaa vastaan; minun ei tarvitse olla mitään.
Raamattu puhuu seurakuntayhteyden tärkeydestä. Siinä on varmasti suuri salaisuus ja kätketty siunaus. Kerran änkeydyin eräisiin pihaseuroihin, jossa toki oli tuttua väkeä juhlan sankaria myöten. Koin että täytyy päästä "turvaan" seurakunnan rukousten, laulujen ja Jumalan Sanan keskelle. Siellä eheytyy ja saa uutta voimaa. Ihmiset eivät ole määräävä tekijä: voin olla yksin seurakunnan keskellä ja silti tulla hoidetuksi.
Nykyisin pyhäpäivät tuntuvat minusta juhlalta juuri sen takia että silloin seurakunta on koolla. Autossa voi nähdä tarran: "rämä mutta maksettu". Tällaiseen epäonnistuvien ja keskeneräisten ihmisten Jumalaan olen sitoutunut.
Meidän tulee kehottaa toisen toisiamme sitä enemmän, mitä enemmän näemme ajan merkkien täyttyvän, eikä jättää seurakunnan kokoontumisia. Hebrealaiskirje puhuu tästä. Seurakunta voi kokoontua monella eri tavalla, ei ainoastaan jumalanpalveluksiin. Rohkaisemalla toisiamme kestämme: Jumala toimii ja tekee ihmeitä muuttaen kivisydämiä lihasydämiksi. Edellä mainittu kehotus on aina vain aiheellisempi, sillä laittomuus lisääntyy Jumalan sanasta luopumisen myötä.
Ilman toivoa ei jaksa elää. Siksi kehotan lukijoita lukemaan raamattua tässä pimenevässä ajassa. Sieltä minä olen löytänyt tulevaisuuden ja toivon.
Paula Hakkola