Kategoriat: Muu kirjoitus
12/2004
"Sää oot kaikista tyhmin hoitaja mitä mulla on ikinä ollut!" Äkkiseltään aika lannistava lausunto omasta työnlaadusta. Toisinaan kuuluu myös myönteistä palautetta. Miten niihin pitäisi suhtautua?
Tottahan on mukava kuulla miten kiva on. Hivelee itsetuntoa ja nostaa mieltä. Kuitenkin itse koen alussa mainitun kaltaiset mielipiteet arvokkaammaksi, ja minulla on siihen syyni. En ole eilisen teeren poika vaan elämä on heitellyt ihmissuhteiden viidakossa laidasta toiseen. Se että joku uskaltaa sanoa minulle jotain todella kamalaa, on luottamuksen osoitus. Ei kenelle tahansa uskalla sanoa, miten paha on olla. Tarvitaan luotettava henkilö, joka suostuu olemaan tunkiona sille vääryydelle, mitä vaikkapa pieni lapsi on elämässään kokenut. Kun suostun siihen, enkä hylkää ihmistä, vaikka hän sanoo synkimmät tuntonsa, se on suuri voitto. Olen onnistunut silloin herättämään lapsen sisällä jotain jonka hän saa purettua, kun en jätä häntä yksin surunsa kanssa.
Ihmissuhteet ovat tärkein ja vaikein laji elämässä jossain mielessä. Aikuisella on valtavat mahdollisuudet synnyttää turvallisuutta ja vahvistaa pienen ihmisen itsetuntoa. Vastaavasti kyky tuhota ja polkea lokaan on myös hirmuinen. Olen nähnyt molempia.
On uskallettava olla luja ja järkkymätön kun sen aika. Vastaavasti on asioita, joissa voi joustaa ja olla muuntelukykyinen. Vaikeus on erottaa nämä toisistaan, niin ettei ole aina tiukka tai aina lepsu. Armollisuutta tarvitsemme omia puutteitamme kohtaan että voisimme armahtaa myös toisia, jotka ovat saman lainalaisuuden vallassa.
Anteeksiantamuksessa on valtavan suuri voima. Kun on keskustellut kiukuttelevan lapsen kanssa sen jälkeen, kun viha on purkautunut, tämä yleensä on sitä mieltä, etten olekaan aivan niin tyhmä. Hän on hyvin nöyrä ja pelkää vieläkö välitän hänestä. Silloin on hyvä puolin ja toisin pyytää anteeksi ja antaa anteeksi ja tehdä selväksi että kaikki on hyvin. Itse koen juhlahetkinä nämä sopimisen hetket.
Joulua odotellessa kirjoitteli Paula Hakkola