Kategoriat: Muu kirjoitus
4/97
Tässä vanha kalkkis kirjoittaa. Oma rippikoulu on jo runsaan 20 vuoden päässä. Eli ei paljon tietoa tämän päivän 15-kesäisistä. Kuitenkin tuntuu kuin oma jumiksissa istuminen olisi ihan hetki sitten tapahtunut. Omat muksut ovat rippikouluiässä nyt, että sikäli aihe on ajankohtainen.
Muistan jumiskeikoista sen, että saarnat olivat pitkiä ja tylsiä, yleensä. Virsiä veisasimme, että aika kului. Paljon lörpöteltiin ja tein sellaistakin, mitä kadun nyt. En kehtaa julkisesti asiaa kertoakaan - en senkään takia, etten antaisi toiselle yhtä pöntölle vinkkiä toimia samoin. Joka kerta tietyssä kohtaa jumista häpeän käytöstäni ja pyydän Jumalalta anteeksi... Uskon, että Hän on sen aikaa sitten unohtanut, mutta minä en.
Näinä parinakymmenenä vuotena on tapahtunut jotain: olen alkanut vapaaehtoisesti käydä kirkossa. Silloin se oli velvollisuus. Nyt kun menen kirkkoon, rukoilen, että Jumala antaisi minulle jotain, jotta selviäisin seuraavasta työviikosta ja osaisin jättää murheeni Hänelle.
Vuosien aikana on tullut sellaisia "ikälisiä", joille rippikouluiässä nauroin. Enää en selviäkään omin voimin, ja tuo vaihe tuli hyvin pian riparin jälkeen.
Nyt jumiksessa kärsin joskus siitä, kun jotkut teistä riparilaisista häiritsette tällaisen kalkkiksen rauhoittumista. Joskus se kirkkohetki on ainoa tilaisuus, kun saan olla rauhassa ajatusteni kanssa, ja odotan, että virren tai puheen kautta saisin voimaa, että kestäisin taas olla olemassa. Kun sinä hihität tai muuten haluat erityishuomiota, mieli pahoittuu: eikö täälläkään saa olla rauhassa!
Kuten sanottu, itse olin just tuollainen kuin sinä. Siksi en osoita sinua sormella. Jokaisen eteen kiertyvät hänen kättensä työt, sanotaan, ja edestä sinäkin löydät sen, mitä taaksesi jätät. Niin minullekin on tapahtunut.
Paula Hakkola