Kategoriat: Muu kirjoitus
kesä 2003
Rakas ystäväni vihittiin äskettäin. Edustin häissä paitsi ystävää myös morsiamen sukua. Ja eikös morsianta perinteen mukaan itketä kun häntä viedään miehelään! Tässä tein loistosuorituksen: yllätin itsenikin täydellisesti vaikka olinkin varautunut nenäliinoin. Olemme jakaneet ystäväni leskeyden, 14 v, ilot ja surut. Ja samalla mieheni sairauden ym. kivut. Enimmäkseen on kai itketty mutta kummasti on opittu nauramaan surunkin keskellä: ihminen ei muuten kestä. Uskollinen ystävä on suuri Jumalan lahja.
Ilo ja suru ovat lähellä toisiaan; joskus on vaikea erottaa kumpi on vallitseva. Em. häissä sulhanen sanoi epäilleensä jossain vaiheessa, onko joku porukasta kuollut, kun yksi jos toinenkin itkeä tillitti. Meikäläisen vanhat monot saivat kyytiä auton perässä, kun morsiuspari lähti häämatkalle. Viestejä on tullut Suomen "vasemmasta reunasta" kun me taas asumme täällä oikealla laidalla, kuten yksi lapsista ilmaisi.
Matkan jälkeen koittaa arki johon kuuluvat itseään etsivät murrosikäiset. Jokainen uudessa perheen kokoonpanossa joutuu etsimään oman paikkansa uudelleen, että jokaiselle tulee tilaa; myös perheenlisälle, eli aviomiehelle. Siinä on ystävän esirukous taas paikallaan. Sitä vartenhan ystävät ovat.