Kategoriat: Muu kirjoitus
1997
Nyt kun itselläni on seesteisempää aikaa puolison hoitamisessa, voin paremmin nähdä kuinka tulisi toimia: silloin kun tilanne on akuutti, ei kykene kuin laahautumaan päivästä toiseen.
Hoitajan on muistettava, että hän on se, joka on vastuussa paitsi potilaasta, myös itsestään. Potilaalta on turha odottaa helpotusta jos hoitaja alkaa väsyä.Vaikeasti sairas ihminen - kuka hyvänsä meistä - on kuin hukkuva. Auttajan on laskettava kustannukset: saanko vedettyä hukkuvaa kuiville, vai onko haettava lisäapua. On varottava itse vajoamasta veteen. Hukkuvalta on turha kysellä neuvoja: hänen voimansa menevät omaan selviämiseensä, Kun on läheisen ihmisen omaishoitaja, tunteiden osuutta ei voi vähätellä. Hyvin helposti auttaja hukkuu itse, kun voimat jossain vaiheessa todennäköisesti loppuvat, sikäli kuin sairaus jatkuu ja jatkuu. Jos hoitajalla on silloin omaisten tuki ja/tai tarpeeksi itseluottamusta, niin että hän pystyy laittamaan potilaan muualle hoitoon, tai tekemään muita helpottavia ratkaisuja, niin hyvä! Luulen, että moni vajoaa itsekin jossakin vaiheessa: ei jaksa enää taistella oman elämänsä puolesta.
Mieheni sairastaessa olen oppinut Jumalasta kaikenlaista. Hänelle voi raivota ja huutaa, eikä hän hylkää. Omalla kohdallani taistelen edelleen siitä, onko kristityllä oikeus väsyä! Onko se merkki heikosta Jumalasta, jos haen sairauslomaa kun en jaksa. Pitäisikö jaksaa, kun kerran luottaa Jumalaan? Antaako Jumala voimia omalleen yli lainalaisuuksien? Mistä voin tietää, että olen tarpeeksi väsynyt sairauslomaa ajattelemaan? Kun on vuosia ollut ylirasittunut, kuinka nyt sitten en muka jaksaisi, kun tilanne on kuitenkin helpompi? Eikö Jumala muka anna voimaa väsyneelle?
Mutta jospa Jumala haluaakin, että tipahdan väsyneenä Hänen kädelleen, ja suostun olemaan heikko? Kipuilen juuri tämän asian kanssa. On helpompi kaatua kuolleena maahan, kuin ottaa sairauslomaa (olen nykyisin töissä kodin ulkopuolella viikot, mies hoidossa silloin), kun ei ole mitään näkyvää vikaa.
Sen omaishoitaja oppii itsestään, että rakkautta on itsellä kovin vähän. Silloin on tehtävä parannus: tunnustettava tosiasiat Jumalalle, ja sille omaisellekin, jota ei jaksa rakastaa vaikka tahtoisi. Liian väsynyt ihminen ei jaksa osoittaa rakkautta. Totuus tekee vapaaksi. Sitten on aloitettava taas alusta, nollasta. Nollataan koko tilanne; näin on - mitä sitten: tästä on tie vain ylöspäin. Kun elää totuudessa eikä valehtele itselleen, on ihana alkaa taas alusta. Jumala antaa uutta rakkautta. On terveellistä karistaa liiat luulot itsestään.
Paula Hakkola