Kategoriat: Muu kirjoitus
Kun toinen vanhemmista tai joku perheessä sairastaa vakavasti, sillä on vaikutuksensa lapsiin. Sairaus on aina koko perheen sairaus. En ihmettele että kasvattajien voimat uupuvat. Ihme sen sijaan on, jos he kaiken byrokraattisen tappelun ohessa jaksavat ajatella lastensa tulevaisuutta.
Onko ylipäänsä mahdollista huolehtia lapsista vaikeissa oloissa?
Sairauden keskellä kasvattaminen on erilaista. Itselläni on kokemusta puolison vakavasta fyys. sairaudesta yli 20 vuodelta. Lapsemme ovat 12-21vuotiaita. Esikoinen kävi vuoden armeijaa ja muutti sen jälkeen opisk. asuntoon vuosi sitten. Jotkut olettavat että nuoremme tuo pyykit kotiin pestäväksi. Samoin että hän käy lähes joka päivä kotona syömässä. Se sopinee nykyiseen itsekkyysopetukseen: kaikki hyöty irti toisista ihmisistä, vanhemmistakin. Siihen on oikeus: velvollisuuksia ei ole. Nuoren olisi kaikin tavoin käytettävä vanhempia hyväkseen ja kieltäydyttävä itsenäistymästä. Tarvitsevatko vanhemmat sitä vai miksi he suostuvat siihen, kun se tuntuu olevan aika yleistä? Tai ehkä se on niin kivaa että siihen löytyy energiaa. Vai eikö nuori selviä itse? Keski-ikäiset ovat raskautettuja työssään tai ovat ilman työtä... Olisiko nuoren aika kasvaa aikuiseksi?
Jos nuoreen satsaa ajoissa, on vain helpottavaa kun hän lähtee omiin oloihinsa ja huolehtii itsestään. Meidän nuorille se on kunnia-asia. En tarkoita etteikö nuorta autettaisi kaikin mahdollisin tavoin. Tarkoitan kasvamista omilleen, itsenäiseksi, vastuulliseksi.
Kun vakava sairaus varjostaa jokapäiväistä elämää, kiitän jokaisesta vuodesta jonka lapseni kasvavat: he pärjäävät taas vähän paremmin jos en pysty huolehtimaan heistä. Tällaista eivät tule ajatelleeksi terveet vanhemmat. On ehkä varaa kustantaa nuorelle kaikenlaista. Minäkin tekisin niin jos voisin, mutta ehkä on onni etten voi: tekisin karhunpalveluksen lapsilleni. Ihmettelen vieläkin että vanhimmat lapsemme leikkasivat pihan 6 ja 9 vuotiaina ja opettelivat korjaamaan pyöränsä. Ei ollut vaihtoehtoja. Joskus reikiä oli kumin paikkaamisen jälkeen enemmän kuin ennen sitä! Nuoremmilla on ollut helpompaa. Itsetunto vahvistuu onnistumisen kokemuksista. Nuori tarvitsee aikuisen, joka kannustaa ja tukee. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja vapauttaa itsenäistymään, edellytykset selviämiselle ovat hyvät. Liian helppo elämä ei ole hyväksi. Vammaisperheessä nuorella voi olla paljon vastuuta. Aikuistuvalle nuorelle on selvitettävä, että kotona pärjätään ihan hyvin vaikka hän muuttaa pois.
On ongelmallista, että vastuuta haluaa harva aikuinenkaan ottaa. Elämä käy vaikeaksi jos emme pidä sopimuksia itse ja opeta siihen myös lapsiamme.
Itse sain eväät elämääni lapsena: paljon vaadittiin mutta en olisi selvinnyt kevyemmillä eväillä sairauden muuttaessa meille. Raamatussa sanotaan että on hyvä miehen kantaa iestä nuoruudessaan. Silloin ei ensimmäinen eikä vielä toinenkaan myrsky kaada. Tämä on minun kokemukseni. Jumalan antama apu ja viisaus on minun voimani. Ilman sitä en olisi selvinnyt tähän asti...
Paula Hakkola, VAASA