23.07.2018 - Vähän vähemmän kuumaa

Mielenkiintoista, että kuukauteen minulla ei ole ollut päänsärkyä. Havaitsin asian, kun tänä aamuna oli. Ei ole ollut stressiä. Mistä lie tänään sitten on, ehkä siitä, että jos helle hellittää, niin pitäisi ruveta jotain tekemäänkin. No, helle ei kai hellitä säätietojen mukaan. Ilman kosteus on huimissa lukemissa, trooppistako tämä lienee.

Laiskotti

lähteä uimalenkille, kun päätä särki, mutta lähdin kumminkin. Uiminen on kerrassaan ihanaa, etenkin aamulla. Sää on vielä raikas, vesi todella lämmintä. Olen kelluskellut moneen otteeseen ja antanut hiusteni kastua. Paluumatkalla olen jättänyt hiukset tuulen kuivatettavaksi, mutta sään kosteuden takia ne ovat monta tuntia märät. Tölkkejäkin olen bongaillut, mutta bongailutulos on tähän mennessä heikko verrattuna aiempiin vuosiin.

Päänsärky

unohtui. Kävelin puistikkojen kautta kotiin, nautin aamusta.

Eilen joku kyseli

facebookissa, oletko onnellinen. Miten kukin mahtaa mieltää onnellisuuden? Onko se sitä, että on niin sanotusti kaikki hyvin? Itse ajattelen, että minä olen kerrassaan onnellinen ihminen. Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, ettenkö välillä ole alamaissa. Kuten eilen. Silloin tulikin kävellyksi kaikkiaan 17 km ja käydyksi hautausmaalla. Alakuloisena hautausmaa on oikein sopiva menosuunta. Saa oikein rypeä kurjassa olossa.

Kävelyn jälkeen

ei enää olekaan kelju olo. Fyysinen rasitus keventää henkistä kuormaa. Sen takia haluan jatkossakin kävellä paljon. Säärilihakseni alkavat olla aika urheilulliset. Eivät ole samaa lösöä kuin mahalihakset. Niitä olen alkanut urhoollisesti jälleen kiusaamaan hulavanteen pyörityksellä. Ruoka maistuu minulle liian hyvin. Pitäisi syödä vähemmän, mutta ruoka on hyvää ja syöminen mukavaa. En halua tehdä ongelmaa asiasta, mutta koetan kuitenkin liikkua syömisen vastapainoksi. Enkä jaksaisi varmaan henkisesti, ellen kävelisi.

Merkillistä on,

että eilenkin alakulon alla oli syvä tietoisuus Jumalan hyvyydestä, johdatuksesta ja rakkaudesta. Tarvitsen noita kurjia päiviä, jolloin kaikki suunnilleen tuntuu synkältä ja ankealta, ja tunnen itseni hylätyksi ja yksinäiseksi. On inhimillistä olla aika ajoin alamaissa. Koska tiedän, että kysessä on minun tunteeni, ei tosiasia, en masennu lopullisesti.

Messussa

eilen oli paljon väkeä, vaikka oli kuuma. Pastori Otto ja kanttori Kaisu olivat lujilla, sillä kirkon etuosassa ilma ei kierrä ja hiki valui pastorin otsalta. Mutta hyvin Otto taas opetti ja saarnasi ja Kaisu soitti mallikkaasti niin kuin vain ammattilainen osaa. Ja kirkkokansa sai kahvinsa ja hyvää seuraa sen juomiseen.

Kävelin siis eilen

Arin haudalle, mutta kävin siellä tänäänkin. Nyt en masennuksen takia, vaan lähdin autolla ja kävin vaihtamassa sinne aiemmin viemäni kukkasen annansilmään, sillä en ollut tyytyväinen edellisen toimintaan. Se ei kukkinut kunnolla. Samalla vein pahviroskia Pukinkulman kierrätyspisteeseen. Harmi, ettei siellä ollutkaan muovinkeräystä kuten luulin.

Koin taasen Jumalan varjelusta, sillä kun peruutin lähteäkseni, auto varmaan hipoi sähköpaalua. Kiitin ja kiitän Jumalaa, etten hajottanut autoa. Se oli täydellinen Jumalan apu ja varjelus. Ei sattuma, sillä uskovalla ihmisellä ei ole sattumia, vaan kaikki on Jumalan johdatusta.

Kuuntelin Patmos-radiota,

Israel-uutisia saadakseni totuuden mukaista tietoa asioista Lähi-Idässä, sekä päivärukoushetken, jossa rukoiltiin lukuisten tärkeiden asioiden puolesta. Samalla olen leikannut penaaleja, ommellut niitä ja nauttinut kätteni töistä. Pyykkiä pesin, sohvatyynyjen päälliset ovat nyt narulla kuivumassa.

Hautausmaalla eilen kävellessäni

poikkesin leskiystävien puolisoiden haudoilla. He ovat panostaneet mielestäni enemmän hautakiven ja -paikan valintaan, kukkasiin ja muuhun kuin minä. Vähän meinasi tulla huono omatunto asian johdosta, mutta ymmärrän, mistä se johtuu. Kun Ari kuoli pitkän ja rankan sairauden jälkeen, olin minäkin juossut pitkän juoksun eikä maaliviivalla ja sen jälkeen ollut enää voimia. Ei väliä, millainen kivi tai kukkaset, taistelu on ohi. Niillä ei ole sellaista merkitystä raskaan taipaleen jälkeen minulle.

Olen vieläkin niin uupunut, etten jaksa nähdä taakse päin.  Yhteinen elämämme sairauden varjossa oli niin hyvä ja siunattu kuin se saattoi olla. Parempaan ja enempään me kumpikaan emme olisi pystyneet, ei Ari enkä minä. Kerran taivaassa me yhdessä ihmettelemme Jumalan uskollisuutta.

Itsehän en valinnut edes hautakiveä. Lapseni tekivät sen, minä en jaksanut. Minulla on kunnon lapset, he huolehtivat lähes kaikesta.

Tänään

menen iltamassa hoitelemaan Saarukkaa Gerbyhyn. Luultavasti kävelen, sillä sää on tuulinen, joten luulen jaksavani kävellä helteestä huolimatta. Sitä ennen pistelen poskeeni eilen leipomaani mustikkapiirakkaa ja juon pari kupillista kahvia. Jatkan loikoilua lattialla olevalla patjalla ja luen romaania. Psalmissa 55:23 Jumala lupaa:

Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua.

Toivotan siunattua ja hyvää alkanutta viikkoa, arvoisa lukijani!