Kategoriat: Ajankohtaista

Camino mielessäni! Viimeisimmät penaalit

Töissä vieraili eräs opiskelija, maahanmuuttaja itsekin, kertomassa prosessista, johon jokainen vieraaseen maahan muuttava joutuu. Jokaisella prosessi kestää eri pituisen ajan, sitä on turha verrata toisten kokemuksiin. Mutta kiistatta jokaisella on yleensä kuherruskuukausi, jolloin uudessa maassa kaikki on ihanaa. Sen jälkeen tuleekin toisenlaisia ajatuksia. Ehkä monen vuoden jälkeen maahanmuuttaja voi kokea kotiutuneensa uuteen kotimaahansa. Hän on omaksunut elämäänsä jotain uudesta maasta ja säilyttänyt jotain entisestä. Näistä koostuu eräänlainen uusi ihminen, joka kokee viimein olevansa kotonaan.

Meillä syntyi

vilkas keskustelu, mikä oli todella innoittavaa. Aina kun päästään kosketuksiin ihmisten tunteiden ja kokemusten kanssa, tilanne alkaa elää. Sitä mieltä minä olen. Jokainen meistä pääsi osallistumaan keskusteluun.

Itselleni heräsi

Niin paljon kuuluu rakkauteen;7/16

ajatus, että maahanmuuttoprosessissa on jotain samaa kuin leskeksi jäämisessä. Kestää aikaa, ennen kuin tajuaa, että entinen on mennyt ja uusi on tullut tilalle. Aluksi voi haluta pitää kiinni entisestä, mutta mikäli prosessi saa jatkua terveesti, entisestä luopuu, muistot jäävät. Elämä jatkuu ja tuo uusia kuvioita. Vähitellen ainakin itse koen olevani erillinen ihminen siitä naisesta, joka oli aviovaimo ja puoliso. En ole sitä enää, olen leski ja elämäni on muuttunut.

Mietin illalla,

kumpi on helpompaa: jäädä leskeksi yhtäkkiä, ehkä puolison lyhyen sairauden jälkeen vai kuten minulla kävi, että puoliso oli vakavasti sairas melkein koko yhteisen elämämme.

Se etu on omassa tilanteessani, ettei minun ole tarvinnut surra sen koommin, kun Ari kuoli. Olinhan surrut koko avioliiton ajan jollain tasolla. Toisin sanoen, olin kyllä onnellinenkin ja oli iloisia hetkiä, mutta suru oli läsnä aina. Arin viimeiseen hengenvetoon asti odotin, että Jumala vielä voi hänet parantaa, ja hän siitä nousee. Mutta kun niin ei tapahtunut, niin mitäs muuta kuin eteenpäin sitten, vapaana itse elämään. Turha odottaa junaa, joka lähti jo.

Se huono puoli tässä on, että ei ole kovin paljon yhteisiä muistoja yhteisistä tekemisistä. Ehkä niitä tulee joskus mieleen, mutta enimmäkseen muistoni ovat sairaalaan, sairauden käännekohtiin tai ihmeellisiin selviämisiin liittyviä. Niitä ei tee kauheasti mieli muistella. Tekee mieli edelleen uida kauemmaksi laivan uppoamispaikasta, etteivät aallot lyö yli.

2015

Mutta näin on Jumala

hyväksi nähnyt. Ja hän sanoo:

Mitä minä teen, sitä et nyt käsitä, mutta vastedes sinä sen ymmärrät. -Joh 13:7

Eilisiltana

Kaalikeittoa MONEKSI päiväksi!

en mennyt englannin tunnille. Päätin lopettaa kurssin, koska en pääse seuraavinakaan kertoina. Eivätkä voimatkaan oikein riitä saati motivaatio, kun usein on muuta menoa samana iltana. Luulin myös, että Wycliffen rukousilta olisi ollut eilen, mutta se onkin viikon päästä. Niinpä sain vapaaillan ja olin sen tarpeessa. Tuntui hyvältä levätä ja nukuin makeasti yön. Eilisaamuna pääni oli hiukan kipeä vasemmalta puolelta, mutta ei onneksi pahasti. Tänään olen ollut virkeä ja pirteä.

Iltamassa

olin seurakuntamme raamattu- ja rukouspiirissä kahdestaan pastorin kanssa tällä kertaa. Sen jälkeen pastori piti raamattutunnin Galatalaiskirjeestä ja meitä oli kohtalaisen paljon kuuntelemassa. Keskustelu oli myös vilkasta sen jälkeen. Olen kovin kiitollinen seurakunnastamme ja pastoristamme.

On aika

Punajuurta, porkkanaa, sipulia, öljyä, mausteita; pitkä haudutus. Nam!

syödä iso lautasellinen kaalikeittoa ja tehdä salaattia niin paljon, että riittää. Yritän tosissani syödä terveellisesti ja pitää huolen, että purtavaa on kotona, niin ettei nälkä yllätä.

Hyvää ja siunattua loppuviikkoa, arvoisa lukijani! Huomisiltana aion suunnata kansainväliseen naisten iltaan Palosaaren seurakuntatalolle. 7 vuotta sitten siellä oli hauskaa, ehkäpä nytkin!

jk. En syö pelkkiä kasviksia, vaikka kuvista voisi niin luulla!