24.08.2016 - Perhe on tärkeä!

Keskiviikkoaamu,

ihana herätä uuteen päivään, kun on saanut yön nukutuksi. Kun vielä oppisin ottamaan jokaisen päivän lahjana niin etten odottaisi vaan ajan kulumista. Tämä keskiviikko on aamusta iltaan mahdollisuuksia ja elämää täynnä.

Mahtavatko muut ajatella samoin kuin itse, että kunpa tulisi ilta ja kunpa tulisi aamu. Kunpa tulisi viikonloppu, ja kunpa tämä viikonloppu loppuisi ja alkaisi arki, niin aika kuluisi nopeammin.

Ehkä tämä

kuuluu tähän elämäni jaksoon tällainen ajattelu. Elämä tuntuu tyhjältä, vaikka siinä on sisältöä. Ulkoisesti kaikki on hyvin ja siltikin tyhjyys holisee.

Ilman seurakuntaa

en osaa kuvitella eläväni. Ilman yhteyttä Jumalaan en jaksaisi elää. Aloitin vihkiraamatun lukemisen alkukesällä. Onhan minulla monia Raamattuja, eri vuosikertaa, eri tahojen kääntämiä. Luen nyt kuitenkin tätä 1933/38 käännöstä eli niin sanottua vanhaa käännöstä. Muutaman luvun vanhaa ja uutta testamenttia päivässä, lisäksi Psalttari-kirjasta, jossa on eri päiville eri psalmit sekä taakse olen kirjoittanut muun muassa Mikaelin seurakunnan jäsenten nimet ja rukoilen heidän puolestaan. Eri sivuilla on eri ihmisten, mm. lähettien nimiä, joiden puolesta rukoilen.

En ole hyvä rukoilija, vaikka toivoisin olevani kestävä ja syvällinen tässä asiassa. Pientä ja pinnallista ovat rukoukseni. Helpoimmaksi koen rukoilla yhdessä toisten kanssa, mutta sitä tapahtuu liian harvoin.

On monia ihmisiä, joille yhdessä rukoileminen on vierasta. Itsekin välillä ajattelen, että onko se turhaa. Apostolien teoissa, sen 16. luvussa sanotaan kuitenkin:

Sapattina menimme kaupungin ulkopuolelle joen rantaan; arvelimme, että siellä olisi rukouspaikka. Istuuduimme sinne ja puhuimme naisille, joita siellä oli koolla.

Niinpä tarve rukoilla yhdessä on ihmiseen rakennettu. Ehkä se on toisille tutumpaa ja helpompi tapa lähestyä Jumalaa kuin vain itsekseen rukoilla. Ainakin minulle se on sitä. Tunnen itseni välillä epäonnistuneeksi rukouselämäni puolesta ja muutenkin, mutta se on vain tunne enkä jää sitä liiaksi miettimään. Se, millainen minä olen, ei ole perusta hengelliselle elämälleni, vaan se, millainen Jumala ja Pelastaja minulla on. Ja hän on täydellinen.

Merkitsen

aina, milloin olen aloittanut lukemisen Raamatun alusta. Sikäli olen järjestelmällinen ja saan paremmin asiat päätökseen ja koen ne mielekkäinä, kun teen näin. Teen tilastoa myös löytämistäni pulloista/tölkeistä kuten olen kertonut. Näin ikään kuin tekemiset tai asiat saavat oman paikkansa.

Tässäkin me ihmiset olemme erilaisia ja sehän on rikkautta, että asiat voi tehdä monella lailla.

Syy moniin

ongelmiimme on syvällä. Puhun nyt eri asiasta taas. Hyvä esimerkki on emakko porsaineen. Usein yritämme hoitaa porsaita eli näkemiämme ongelmia sen sijaan, että tajuaisimme, että emakko porsii jatkuvasti lisää pieniä possuja. Porsaita parantelemalla emakko ei muutu, eikä se voikaan.

Synti,

joka on meissä ihmisissä sikiämisestämme lähtien hautaan asti, on se emäsika, emakko. Siitä johtuen emme kykene puhtaisiin, täydellisiin tekoihin. Parhaatkin yrityksemme ovat kuin saastainen vaate Jumalan edessä, sanoo Raamattu, vaikka ne olisivat ihmisten silmissä kuinka täydellisiä. Jumala näkee sydämeemme asti ja tietää, mitä tekoa me olemme. Psalmissa 103 sanotaan:

Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä.
Sillä hän tietää, minkä kaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.
Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla.
Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Ainoa vaihtoehtomme selvitä

tästä elämästä parempaan, on suostua armahdettavaksi. Miksi se on meille niin vastenmielistä? Meidän luonnollinen ihmisemme haluaa päättää itse elämästään, emme tahdo muuttua, emme tahdo suostua siihen, että meissä olisi jotain vikaa, vaan kuvittelemme olevamme mukavia ihmisiä, jotka joskus hairahdumme, mutta pääasiassa olemme oikeassa ja riittävän hyviä ihmisiä.

Meille se riittää (vai riittääkö?), mutta Jumala vaatii täydellisyyttä. Siihen me emme yletä, eivät laintuntijat Jeesuksen aikanakaan pystyneet siihen. Onneksi on yksi, Jumala itse, joka Pojassaan on täydellinen ja teki sen, mihin me emme pysty koskaan: täytti lain, voitti kuoleman ja Paholaisen vallan, sillä hän kuoli synnittömänä puolestamme. Kun panemme syyllisyytemme ja syntimme hänen päälleen ja otamme vastaan hänen puhtautensa, saamme uuden elämän, synnymme uudesti hänen lapsekseen. Se tapahtuu jo kasteessa ja uskomalla uudestaan ja uudestaan elämämme Jumalamme käteen, me puhdistumme ja elämme iankaikkista elämää jo nyt.

Aina se ei tunnu siltä, eikä paljon miltään, kuten alussa kirjoitin omasta olostani. Mutta ei meidän pidäkään omiin tunteisiimme katsoa eikä luottaa. Ne ovat milloin mitäkin. On tartuttava siihen, in.

Illalla,

hyvän päivän päätteeksi. Töissä jaksoin aika hyvin, jonkin verran olin pettynyt itseeni, mutta mitäpäs tuosta. Opettelen tätä elämää yhä edelleen, en vieläkään osaa enkä hallitse.

Iltapäivällä tuli lapsenlapsi ja tytär, joka lähti lenkille ja sain keinuttaa Amandaa pihalla ja söimme viinimarjoja pensaasta.

On ilo laittaa

ruokaa, kun lapselle maistuu. Kun hän otti lusikkaan voita lautasen reunalta, nautinnollinen NAM, vaan kuului. Ja pelkkä peruna ja jauheliha saivat saman reaktion. Mummous on ihanaa, minua se hoitaa erityisesti näinä aikoina.

Katsoin Isä Matteon, kudoin pipoa. Pyöräilin Hietasaareen uimaan, rantaa pitkin kotiin. Aurinko paistoi, nyt se on vähitellen laskemassa.

Onneksi minulla on hyvä romaani odottamassa, sen parissa vietän jonkin aikaa ennen nukkumaan menoa. Voi hyvin, arvoisa lukijani!