07.07.2016 - Etelässä

Tervehdys Espoosta! Aamupäivällä pakkauduin Even kanssa takapenkille, poika ja miniä etupenkille ja menoksi. Matka sujui sateisessa ja pilvisessä säässä. Mutta mikäs oli istuessa, virkatessa ja sudokua täyttäessä. Evekin osaa sudokun perussääntöjä vähäsen, ja hän oli innokas apuri minulle.

Aamulla kuudelta

väsytti, mutta koska heräsin, eikä unta enää tullut, lähdin uimaan. Sateenvarjo oli otettava mukaan, koska juuri alkoi sataa. Vedentulo ei minua estänyt ja osan matkasta oli satamatta.

Muita uimareita ei ollut yhtä aikaa eivätkä lokitkaan olleet kotona, vaan sain uida rauhassa. Vesi tuntui lämpimältä, sateestako mahtoi johtua.

Arin kuolemalla

on ollut vaikutusta minuun, totta kai. Tuntuu, että en jaksa välittää niin monista asioista tai sitten ei ole voimaa. Teen enemmän asioita, jotka minua kiinnostavat. Eli en tee kovin paljon mitään. Päähän ei mahdu moni sellainen juttu, johon olisin aiemmin tarttunut. Tämä kaikki tuntuu pelkästään hyvältä.

En ole niin stressaantunut ja on kai se selväkin. Huoli ja murhe Arista on poissa. Hän on tallella. Minusta tuntuu että toistan ja hoen tätä samaa päivästä toiseen, mutta minulle on uutisarvoa aina vaan sillä, että surutyö on tullut päätökseen.

Surutyötähän koko avioliiton aika on ollut siinä mielessä, että Ari sairastui heti, kun menimme naimisiin. Liittoon on kuulunut aina sairauden tuoma taakka. Arin kuolema toi vapauden sairaudesta. Meni siinä mies samalla, mutta hänet olin luovuttanut jo lukuisia kertoja Jumalalle.

Ja lähdettävä täältä on jokaisen. Uskovaa odottaa hyvä osa Jumalan luona, joten kuolema on vapautus, vaikka inhimillisesti se ei siltä tuntuisi. Mutta tällaisen vakavan sairauden jälkeen voi todella puhua pois pääsemisestä.

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan. Harjoittelin Arin hautajaisia tahtomattani niin monesti, että todellinen tilanne oli jo valmiiksi treenattu, kun sen aika tuli. Mutta itse kuolemahan on tosi outo vieras, sitä ei tunne, sen seuraa vierastaa.

Lojuin sohvalla

pojan perheen kotona siihen asti, että kutsu ruokapöytään kävi. Katsoin pari osaa Isä Matteosta ja virkkasin samalla tossuja Even nukelle. Eripariset niistä näyttää tulevan niin kuin sukista yleensä, mutta tuskin kumpikaan sitä pahakseen laittaa, nukke eikä Eve.

Eve on onnellinen,

kun pääsi kotiin! On ihanaa, että lapsi rakastaa kotia ja perhettään. Muistan taannoin, kun tulin joltain viikon reissulta kotiin ja vaikka siellä odotti vakavasti sairas puoliso ja lapset, niin oli ihmeen hyvä päästä kotiin omien luo, omaan paikkaan. Siitä syystä on terveellistä lähetä välillä kotoa pois, että saa kokea kotiin palaamisen riemun. Se ilo minua odottaa pyhäiltana, mutta siihen asti nautin pojan perheen seurasta ja vaihtelusta.

Sade loppui

illan mittaan ja kampesin ylös sohvan pohjalta. Kävin puolen tunnin lenkillä lähiympäristössä. Pojan perhe on asunut tässä paikassa monta vuotta, joten ympäristö puistoineen on tullut jonkin verran tutuksi. On kuin maalla olisi, vaikka olemme ison kaupungin syrjässä.

Minä sanon Herralle: ”Sinä olet minun Jumalani.” Herra, ota korviisi minun rukousteni ääni. -Psalmista 140

Sateista heinäkuun iltaa, arvoisa lukijani!