04.06.2016 - Nyt väsyttää

Kuusi tuntia unta, se tuntuu riittävältä, kun nukun sen yhtä kyytiä. Ennen kahdeksaa join aamukahvit ja söin myslit ulkona, tällä kertaa villatakki yllä. Tuuli oli kolea, aurinko alkoikin paistaa vähän myöhemmin.

Luin iltayöllä

E.Elliotin kirjaa, siinä on paljon puhuttelevaa tekstiä minulle tähän tilanteeseen ja noin yleisesti:

Kärsimys on erämaakokemus. Tunnemme olevamme yksin ja avuttomana, etäällä muista ihmisistä, jotka eivät osaa aavistaa, mille meistä tuntuu. Kaipaamme jotakuta, joka tulisi avuksemme, ottaisi osaa ja päästäisi meidät vapaaksi kärsimyksestämme. -s. 18

Näin olen kokenut tapahtuneen - viimeiset vuosikymmenet ovat olleet erämaataivalta keitaineen. Kunhan hautajaiset ovat ohi, pöly laskeutuu niin sanotusti, alan kavuta uudenlaisen erämaan kinttupolkuja ja löydän uusia, virkistäviä keitaita! Arin kuoleman jälkeen en ole ollut yksin, minun tukenani on ollut tukiverkosto, teistä lukijoista moni, omaisista, ystävistä ja seurakuntalaisista koostuva joukko. Jumalan rauha on vallinnut koko ajan sydämessäni.

On eräs, joka varmasti tulee avuksemme. Hän tulee mukaamme ja kulkee kanssamme kärsimyksissä, jos vain annamme hänen tulla. Mutta päästääkö hän meidät vapaaksi niistä? Ei välttämättä. Kärsimys kuuluu olennaisesti ihmisen osaan. Jeesuskaan - - ei saanut vapautusta tästä erämaakokemuksesta. s. 18

Yksinäisyyden erämaassa meistä tulee hauraita ja haavoittuvia. Suurin halumme on päästä tilanteesta POIS, ja joskus näyttääkin tarjolla olevan helppoja pakoteitä. Käytämmekö hyväksemme saatanan tarjouksia? Tyydytämmekö halujamme tavalla, joka ei kuulu Jumalan suunnitelmaan? Etsimmekö turvallisuudentunnetta hänen pyhän tahtonsa ulkopuolelta? Jos teemme näin, saatamme kyllä löytää jonkinlaista onnea mutta emme sitä pysyvää iloa, jota taivaallinen Isämme haluaisi meillä olevan.

Voitamme omaksemme maailman, mutta saamme sielullemme vahingon. Jeesus tiesi, että hänen ilonsa oli peräisin yhdestä lähteestä - Isän tahdosta. Sieltä lähtee meidänkin ilomme. -s. 21

Ilo Herrassa ON minun väkevyyteni, myös nyt ja aina. Ei oman hyvän tavoittelussa vaan Jumalan tahdossa.

Elliot kirjoittaa George Mathesonista, joka sokeutui kihloissa ollessaan ja kihlattu hylkäsi hänet sen takia. Elliot kirjoittaa:

Mathesonin sydän murtui. Jumalan voima olisi voinut säästää hänet tältä kokemukselta, mutta sen sijaan Jumala rakkaudessaan päätti antaa hänelle jotain vielä kallisarvoisempaa kuin sen onnen, jonka hän kadotti - nimittäin taivaallista iloöljyä. Jumala antaa tätä öljyä niille, jotka sitä tarvitsevat, eli siis sureville. Toisin sanoen sen hintana on suru.- -

Jumala ei koskaan kiellä meiltä sydämemme syvimpiä toiveita muuten kuin siinä tarkoituksessa, että hän voisi antaa meille jotain parempaa. - - Kadota elämäsi, niin saat sen uudelleen, sanoi Jeesus. Luovu siitä, niin minä annan sinulle kaiken.

Voimmeko me, sinä ja minä, mitata Jumalan rakkauden määrää ja syvyyttä? -s. 26

Elliot jatkaa myöhemmin:

Jos Jumala rakastaa minua, hän tekee minut onnelliseksi. Niin, tekee ja ei  tee. Onni tai onnellisuus ei ole asian ydin. Paljon tärkeämpi on ilo. Se ei siis ole jokin tunne ja mielenviritys, jonka vallassa vain tuntuu hyvältä, vaan pysyvä olotila, jota ihmiseltä ei koskaan voida ottaa pois. -s. 28

Elliot kertoo, että hän halusi eniten maailmassa mennä naimisiin Jimin kanssa, mutta vielä sitäkin enemmän hän halusi tehdä Jumalan tahdon:

Aloin vähitellen oppia, että Kristus voidaan oppia tuntemaan vain kuuliaisuuden tietä. Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan. -Jos 14:28

Kuuliaisuus on osoitus rakkaudesta, ja rakkauden kautta ihmisen sydän avautuu vastaanottamaan tietoa Jumalasta. Ei kulu päivääkään, jonka mukana ei tulisi uusia tilaisuuksia oppia tuntemaan häntä - jos vain suostumme tekemään sitä, mitä hän sanoo. -s. 32

Minulla on koko tulevaisuus

edessä uudenlaisena. Entiset kutsumukseni puolisoon liittyen vaihtuvat uusiin, niitä en vielä tunne. Leskeys on yksi niistä, mitä muuta vielä, sen aika näyttää.

Uskovainen vai uskonnollinen

Tartun taas asiaan, josta ihmisillä on kovasti sekaannuksia. Ei-uskovalle ihmiselle kaikki voivat olla yhtä ja samaa sekopäisten porukkaa - mitä lie uskontoon hurahtaneita.

Uskovainen ihminen on yleensä uskonnollinen, mutta uskonnolliset ihmiset eivät välttämättä ole lainkaan uskovaisia. Jumala yksin näkee sydämeen. Hän tuntee omansa, sillä näillä on Pyhän Hengen sinetti sydämessään, omistusleima: tämä on Jumalan oma. Uskonnollisilla ihmisillä tätä leimaa ei ole. He elävät ilman Jumalaa ja toivoa maailmassa.

Surkein on se tila, jossa ihminen luulee pelastuvansa, kun tekee niin monia uskonnollisia asioita; käy kenties kirkossa, hengellisissa tapahtumissa ja puhuu Jumalasta kuin tuntisi tämän. Mutta jos sydän ei ole Jeesuksen verellä pesty ja puhdistettu, jos synnit eivät ole anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, Jeesus sanoo tuomiopäivänä tällaiselle ihmiselle sen, mitä hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville vuohille:

Menkää pois, te kirotut. Minä en tunne teitä. -Matt 25. luvusta

Minä haluan

tunnustaa Jeesuksen nimeä elämälläni. Ei se, että me hoemme Jeesus, Jeesus, todista mitään, elleivät tekomme ole sanojamme vastaavia. Sen me kaikki tiedämme. Jos joku tekee ns. hyviä tekoja, mutta on kylmä ja ilkeä, teot turhentuvat käytöksen takia.

Elliot kirjoittaa, että ennen ihmiset pyrkivät olemaan hyviä, mutta nykyisin ihmiset etsivät onnea ja onnellisuutta. Hänen ajatuksensa vastaavat omiani siinäkin, että tärkeämpää kuin tunnepehmistely on järkevä ja uskollinen toiminta. Se, että olemme kuuliaisia joka päiväisissä töissämme ja teemme velvollisuutemme, on enemmän kuin se, että toimimme tunteidemme mukaan, jotka ovat milloin mitäkin.

Iltapäivä

on pitkällä. Lojun sohvalla, en ole imuroinut. En jaksa eikä varsinkaan huvita. Parin tunnin päästä hyppään Karhulan porukan, ts. tyttären perheen kyytiin ja menemme Arin veljen perheeseen lakkijuhliin. Pari muutakin lastemme serkkua on kirjoittanut ylioppilaaksi, ja toiset lapset menevät toisiin paikkoihin. Näin olin suunnitellut jo ennen Arin kuolemaa, joten tilanne ei muuttunut.

Myös keskipoikamme on saanut päätökseen ammatilliset opettajaopintonsa työn ohessa. Nostan lakkia!

Tiedän kyllä,

että Ari on kuollut, häntä ei enää ole. Mutta minä en ymmärrä sitä. Teen surutyötä asian selvittämiseksi. Mutta ilo Herrassa on sydämeni olotila, sillä

Minä tiedän Lunastajani - ja Arin lunastajan - seisovan viimeisenä multien päällä ja hän sanoo viimeisen sanan. -Job

Jobin kirjasta on muuten muistovärssyni Arin kukkalaitteessa.

Kolme yötä siihen,

kun näen Arin ruumiin arkkuun laitettuna. Ja viisi yötä siunaustilaisuuteen, joka on torstaina klo 11 siunauskappelissa ja jonne kaikki ovat tervetulleita saattelemaan minun rakkaani. Aika on pitkä - ja samalla lyhyt. Jumala on kanssani, minä en pelkää.

Voi hyvin, arvoisa lukijani!