24.11.2015 - Pysähy vähä

Otsikko on osoitettu itselleni. Sen jälkeen kun tulin Nivalasta torstaina, vauhti on ollut liian hurja.

Ensiksikin

Ari heitettiin uudelle osastolle juuri ennen Nivalaan lähtöäni. Siihen olen yrittänyt sopeutua, enää en ole mennyt vanhalle osastolle (eri rakennus) kuten ensimmäisellä käynnilläni. Ari näyttää pärjäävän hyvin.

En edes muista

mitä kaikkea näinä päivinä on tapahtunut. Kovasti touhuilen kyllä välillä, mutta edelleen Arin huoneessa olleet vaatteet ja lasten valokuvat ovat autoni takapenkillä. En vaan ole jaksanut kantaa niitä sisälle, kun en jaksa käydä niitä läpi eikä kaksiossa ole kovin monta nurkkaa, minne ne voisi pistää pois silmistä. Nurkat on jo varattu.

Ilonpilkahdus

oli sellainen hetki, kun olin Arin luona sunnuntaina ja soitin osaston pianoa yli tunnin. Ari istui vieressäni pyörätuolissa, eräs mummo tuotiin istumaan lähelle, että hän kuuli musiikkia. Soitin heprealaista musiikkia. Joululaulutkin minulla oli mukana, mutta en ollut yhtään vielä joululaulupäällä. Maa on niin kaunis -laulun soitin kyllä moneen kertaan. Oli juuri satanut lunta ja luonto oli ja on todella kaunis. Lumestahan en pidä, koska en hiihdä, mutta luonnon kauneutta en kiistä, kun uusi lumi on maassa ja puissa.

Kaksi veljeäni

oli käymässä luonani tänään. He tulivat itse asiassa Aria katsomaan, mutta sain sentään ruokkia ja kahvittaa heidät. Ruokaa odotellessamme

kävimme Arin luona.

Ruokaa piti sen takia odotella, että olin jo ollut Arin luona aamulla, kun hänellä oli hammaslääkäriaika. Olin kertonut jo aiemmin ja ylös oli merkattu, että tulen kymmenen jälkeen. Soitin vielä muina miehinä osastolle tänä aamuna, ettei asia vain ole päässyt unohtumaan. Osastolla on suuri osa potilaista uusia ja hoitajilla on paljon muistamista ja tekemistä.

Menin vartin yli kymmenen. Ari oli vuoteessa, aamutoimet tekemättä. Minulta pääsi itku. Ari oli kyllä iloisena ja pirteänä, mutta eihän hän voi muuta kuin odottaa, että muut auttavat.

Suurin ihme

koko hommassa on se, etten ollut yhtään raivostunut tai vihainen. Olin vain väsymyksestä uupunut ja todella surullinen ja sen takia itkin. Pari hoitajaa tuli laittamaan Aria kuntoon ja minä menin odottamaan kutimeni kanssa päiväsaliin. Puolelta pääsimme lähtemään ja kiittelin hoitajia, jotka olivat tosi nopeita ja rauhallisia. Ei mitään pelihousun repimisiä heiltä eikä, Luojan kiitos, minultakaan.

Hammaslääkäri

oli mies eikä niin empaattinen kuin mitä olen tottunut, kun olemme käyneet naislääkärillä viime ajat. Ehkä hän oli hämmentynyt, en tiedä. Mutta pääasia oli se, että Arin hampaissa ei ollut reikiä ja suu oli hyvässä kunnossa, mikä on suuri ihme sekin. Tottahan hän on hyvin sairas, mutta minä näen asian ihan eri lailla kuin vaikkapa veljeni, jotka näkevät Aria harvoin ja olivat kohtalaisen sanattomia. Pystyivät kuitenkin tulemaan Arin luo ja se on hatunnoston arvoinen teko.

Veljeni

ovat jutunkertojia parhaasta päästä. Kuulin monta makeaa rotanpyyntijuttua, jos siitä tuota sanaa voi käyttää. Ja ketunpyyntijuttua. Erään voin

kertoakin. Hyvin kerrottu juttu on toki monta vertaa hauskempi kuin näin kirjoitettu tarina.

Sukulaismieheni ovat kovia metsästäjiä, veljeni eivät juuri ole sitä. Mutta erään kerran miehet olivat saaneet viimein ketun ammutuksi. Kun toinen nakkasi sen lavalle, setä kävi vielä läpsäyttämässä kettua poskelle ja tokaisi: "Senkin jäneksensyöjä!"

Kun paljon

touhuaa, on pakko välillä päästää aivon narikkaan kuten sanonta kuuluu. Ei vaan kykene tekemään mitään järkevää tai tarpeellista. On annettava itselle tilaa lepoon.

Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa. -Ps 27, viimeinen jae

Voi hyvin, arvoisa lukijani!