17.11.2015 - Yllätyksiä

Espanjan tunnin aikana

oli tullut puhelu, mutta siitä viis, kun en tuntenut numeroa. Soitin sairaalaan, että tulen Arin luo, nostatteko istumaan. Yllättäen Aria oltiinkin jo viemässä takaisin osastolle, jossa hän oli viisi vuotta sitten seitsemän vuoden ajan. Osastonhoitaja oli yrittänyt soittaa minulle.

Olin kyllä varautunut henkisesti, että osaston vaihto tulee sairaalan muutoksien myötä, mutta siihen voi mennä vuosikin, oli sanottu. Kuitenkin tiesin, että se voi tulla milloin vain. Mutta nyt juuri!

Niinpä menin huoneeseen, jossa oli pari pappaa Arin lisäksi ja Arin tavaraa läjäpäin. Hänellähän oli tähän asti oma huone. Olin jo vienyt tavaraa pois paljon, mutta kyllä sitä oli vieläkin. Kaikki lasten kuvat seiniltä, vaatteita, kaikenlaista.

Itketti minua sen kaaoksen keskellä.

Kävin aiemmalla osastolla, siellä oli jo uusi asukas Arin entisen huoneessa niin kuin ei Ari ikinä olisi siellä asunutkaan... Psalmi 103 tuli mieleeni:

Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.
Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille,
niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä.

Onneksi keskipoikamme tuli avukseni autollaan kantamaan tavaraa autoon ja erään hyllyn roskikseen. Olin jättänyt oman autoni kauas ja tuntui toivottamalta koko touhu.

Itse olin matkalla Nivalaan,

sukua tapaamaan ja eritoten äitiäni, joka on iäkäs ja odottaa minua, ainoaa tytärtä, että kävisin useammin kuin käyn. Kuten me äidit odotamme lapsiamme.

Pimeä oli ajomatka, sateinenkin, mutta selvisin. Matkustin Anssi Simojoen seurassa. Minulle osui käteen lähtiessäni cd, jossa on hänen saarnojaan vuodelta 2012, Aamoksen seurakunnasta, Laitilasta. Matka sujui rattoisasti puhuttelevia saarnoja kuunnellen.

Äidillä oli ruoka odottamassa takassa pesän lämmityksen jäljiltä. Hyvää oli. Velipoikakin sattui sopivasti tulemaan ja kantoi tavarani autosta sisälle. Minullahan on aina läjäpäin tavaraa - en oikein ymmärrä edes, mistä sitä kertyy mukaan mennen tullen, kun autolla olen matkassa. Toisaalta pystyn lähtemään hyvin vähin tavaroin kuten esimerkiksi kävin Tuulan luona Italiassa.

Sukuun on tultu,

sen huomasin, kun tätä rakasta äitiäni tulin hoitelemaan, hän oli yllättäen selästään ihmeen kipeä. Lääkäriinkiin olimme jo menossa, kunnes äidin muisti virkistyi tänä aamuna ihmeellisesti ja selkäkivun syy taisi selvitä. Oli tullut tehdyksi suursiivousta viime viikolla. Puisteltua mattoja ja sen sellaista. Ja minähän arvaan äidin matonpuistelut. Ei mitään kevyttä huiskuttelua vaan olan takaa paiskomista. Ei muuta tarvitse yli 80- vuotiaan tehdäkään sairastuakseen. Joten nyt on vaan kärsittävä kipuja ja odotettava, että aika tekisi tehtävänsä.

Psalmista 5

avautui eräs jae eilen aamulla, ja vielä tänäänkin olen sitä maistellut:

Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni, varhain minä valmistan sinulle uhrin ja odotan.

Mikä se uhri on, minkä minä voin antaa Herralle ja jäädä odottamaan hänen vastaustaan? Herra vastaa Psalmissa 51:

Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.

Lunta sataa,

mittari näyttää pientä pakkaslukemaa. Sytytin tulet takkaan, puurot on keitetty ja kahvia juotu. Mukavaa päivää vietämme äidin kanssa. Tapaan sukua, muutamia lapsuudenystäviä ja mitä muuta sopiikaan näihin muutamaan päivään, kun olen täällä. Samalla Ari on mielessä taustalla koko ajan, mutta luotan, että Jumala pitää hänestä parasta mahdollista huolta.

Jumalan hoitoa sinullekin, arvoisa lukijani!